"Ja elä aristele liiaksi Janne esittäessäsi mitä olet kirjoista oppinut ja sitten oman sielusi valimossa valanut."
Tuo oli meistä kaunis ja originelli vertaus. Siksi joimme heti hänen maljansa. Jannenkin suu alkoi vetäytyä tajuavaan hymyyn ja hän kysyi:
"Niin että mitäs minä sitten oikeastaan niinkuin kirjoittaisin?"
"Sen sanon heti", lupasi Jannen naapuri-nero. "Kirjoita esimerkiksi nuoresta sankarittaresta, joka on kaiken ylevyyden perikuva, mutta jonka rakkauksia ja niiden seurauksia turmeltunut yhteiskunta ei ymmärrä, eikä käsitä hänen kauneudenkaipuutaan, vaan tuo — — —"
Mutta nyt luulin että syntyisi täysi tappelu. "Ei! Ei! Tuhat kertaa ei!!!" huudettiin ympäri pöytään. Siitä aineesta meillä oli jokaisella jo valmiina romaaneja, draamoja, sonetteja, elegioja, hymnejä, eepoksia — ooh — mahdoton oli saada selkoakaan kaikesta, minkä kilvan koetimme selittää ehdottajalle.
Minä huomasin että ehdottaja kalpeni tuhkanharmaaksi. Hän luuli nähtävästi tulevansa heti heitetyksi alas portaita. (Tai oikeastaan ylös portaita, sillä me istuimme ala-lämpiössä). Hän koetti kumminkin selittää asian ja vakuutti, ettei hän ollenkaan ollut tarkoittanut sitä mitä hän oli sanonut. Meillä Helsingissä ollaan aina niin valmiita uskomaan että tarkoitetaan juuri sitä mitä sanotaan, ja sillä lailla viattomat ihmiset saavat kärsiä.
Me myönsimme että tuo oli järkevää puhetta ja tyynnyimme.
Mutta nero-veljemme tahtoi kumminkin auttaa Janne Kankkusta, joka istui synkkänä pöydän päässä ja sanoi siksi lempeästi:
"Kuuleppas Janne — — mitä sinä sanot — satiirista? Mitähän jos yrittäisit kirjottamaan satiireja!"
Se oli uusi ajatus, vallan omituisen uusi ollakseen lausuttu meidän piirissämme. Me vähän niinkuin säpsähdimme jok'ikinen. Mutta sitten pari meistä sanoi suoraan että ei se ole oikein sopivata suomalaiselle luonteelle. Me olemme kaikki enemmän taipuvaisia tunnelmarikkaaseen surumielisyyteen. Emmekä me neuvoisi ketään ryhtymään semmoiseen alaan, joka edellytti pintapuolisuutta ja pahuutta ja rakkauden puutetta.