Mutta Janne Kankkunen mutisi jotain itsekseen, jota ei kukaan kuullut. Hänen valkea, pohjoismainen tukkansa seisoi harjaskankeana, kuin ennen muinoin nummisuutarin Eskolla ja minä jo silloin epäilin että alkutyypin itsepäisyys myöskin piili tässä Eskon nuoressa kansalaisessa. Sitten hän oli koko illan merkillisen epätasainen, milloin iloinen ja puhelias, milloin ajatuksiinsa vaipunut. Näkyi selvään että hänellä oli jotain tärkeätä mielessään.
Noin viikon perästä oli hedelmä seniltaisesta keskustelusta kypsynyt.
Kun eräänä aamuna heräsin ja vilkasin "Iltalehden" alakertaan, näin siinä pitkän jutun, jonka alla oli selvillä kirjaimilla painettu Janne Kankkunen. Luin sen läpi ja kauhistuin. Siinä jaeltiin pistoksia oikealla ja vasemmalle, mihin sattui vain, ilman edeltäpäin ajateltua metoodia ja ennen kaikkia ilman pienintäkään varovaisuutta. Aivan kuin nuori varsa, joka potkii mihin tahansa, mikä vain sattuu eteen tulemaan, omaksi ilokseen vain.
Onhan täällä meillä paljon asioita, joille saa vapaasti nauraa ja pidellä kuinka pahasti tahansa, mutta paljoa enemmän on semmoisia asioita, joista ei saa sanoa sanaakaan muuta kuin lakki kädessä ja silmät alaspäin luotuina.
Janne Kankkusta oli hänen kova kohtalonsa johtanut kirjoittamaan yksinomaan sellaisista asioista, joista hänen oman rauhansa tähden ei koskaan, ei millään ehdoilla eikä missään tilaisuuksissa olisi pitänyt puhua muuta kuin ihailulla ja myötätuntoisuudella. Naiivilla rohkeudella hän puski päänsä mihin seinään tahansa, joka hänen silmissään hämärsi mustalta. Ei säästänyt yhtään mitään.
Olin hiukan utelias näkemään kuinka Janne Kankkunen mahtoi levätä laakereillaan tuon tekonsa jälkeen. Hän asui samassa talossa kuin minä, tätinsä luona, kerrosta ylempänä, mutta en tavannut häntä koko päivänä, vaikka hän muulloin monasti tuli portaissa vastaani. Paha aavistus sanoi minulle, että laakerit olivat mitä nopeimmin alkaneet muuttua ohdakkeiksi, joilla lepääminen ei tuottanut nautintoa.
Iltapäivällä tuli Janne Kankkusen täti portaissa vastaani. Hän näytti niin synkältä ja onnettomalta, että minä luulin tädin harmaan kissan ehkä saaneen surmansa viimeöisessä tappelussaan. Kysyttyäni varovasti syytä hänen suruunsa sain kumminkin kuulla että asian laita ei, luojan kiitos, ollut niin surkea. Mirri voi hyvin. Se oli vain Janne Kankkunen, joka oli ollut kateissa koko päivän. Aamulla hän oli saanut koko pakallisen anonyymiä kirjeitä, joissa oli uhkailtu mitä hirveimpiä asioita Janne Kankkuselle ja kaikille, jotka olivat hänen kanssaan missään tekemisissä. Janne itse oli lähtenyt kävelemään jo ennen aamiaista, eikä vieläkään ollut palannut (uu—uuh—uu!) Tiesi mikä hänelle oli tapahtunut.
Koetin lohduttaa häntä minkä voin ja lupasin ulos mennessäni tarkkaan katsella näkyisikö Janne Kankkusta missään.
Mutta juuri kun minun piti astua katuovesta ulos, pimitti roteva miehen haamu oven ja minä astuin syrjään odottamaan. Sisään tuli turkkikauluksinen herrasmies, joka minut nähtyään seisahtui ja kysyi muitta mutkitta:
"Tiiättäkö työ missee tiällä assuu se Janne Kankkunen?"