Ääni ja asento tuntuivat siksi uhkaavilta, että minä vapisin Janne
Kankkus-raukan puolesta. Koetin vähän vältellen vastata että ei herra
Kankkunen ole kotona, eikä tiedetä milloin — — —
"Kyllä minä outan, mutta nähä minun se pittää", keskeytti turkkiniekka minut jyrisevällä äänellä ja lisäsi sitten: "Lukijako työ mittee se kirjotti minusta Iltalehessä?"
En voinut muuta kuin katsoa häneen niin kummastuneella ilmeellä kuin suinkin saatoin pusertaa esiin kasvoistani.
"Min'oon justiisa se patruuna Suastamoinen Eisalamesta", selitti vieras ja lisäsi ylpeänä: "Kyllä minä näytän jokkaiselle, joka ruppee nalakuttammaan minusta lehissä — — —"
Nähtävästi hän epäili minuakin kynäniekaksi, sillä katse, jonka hän loi minuun ei lupaillut hyviä. Koetin selittää hiljaisesti että tuskinpa herra Kankkunen tunsikaan herra patruunaa, eikä suinkaan hän ollut tarkoitt — — —
"Näkkyypä tuo tuntevan, kosk' on kirjottanna", keskeytti patruuna, ja siinä samassa minä pääsin livahtamaan ulos ovesta jättäen hänet yksin tyynnyttämään tunteitaan.
Olin aika levoton Janne Kankkusen puolesta ja katselin ympärilleni kaduilla nähdäkseni hänet ja varoittaakseni häntä menemästä kotiin vielä. Mutta päivän sankaria (tai oikeammin uhria) ei näkynyt. Vihdoin käyskennellessäni Kaisaniemessä, luulin kuulevani hänen nimeään mainittavan ja seisahduin. Penkillä tuolla näin hämärässä kaksi henkeä ja kuulin itkunsekaisen äänen sanovan:
"En olisi koskaan uskonut — uuh — että te — uu—uuh — — herra Kankkunen, olette niin paha — — uu — uu — että ivaatte minua — — — uuh — —"
"Mutta rakas neiti Himmelros", kuului Janne Kankkusen epätoivoisesti rukoileva ääni, "minä vakuutan, etten tarkoittanut teitä!"
"Kyllä minä tunsin että — uu — uu — uuh — tarkoititte minua — — uuh — kun kirjoititte siitä neidistä, jonka hattu — — huu — uuuh — — oli niin suuri että — uuh. —"