Ilman lähempiä selityksiä hän sanoi hyvästi.
Sen koommin en ole Janne Kankkusesta kuullut. Mutta kun me nerot seuraavan kerran kokoonnuimme, päätimme ikipäiviksi eroittaa seurastamme sen neron, joka oli houkutellut Janne Kankkus-raukkaa poikkeamaan vanhoista traditsiooneistamme ja kirjoittamaan satiirin, siten turmellen lupaavan nuorukaisen tulevaisuuden.
LUONNONKAUNISTA JA TAIDEKAUNISTA
Kaunista on kahdenlaista, luonnonkaunista ja taidekaunista. Luonnonkaunis on alempi aste, taidekaunis ylempi. Me suomalaiset rakastamme taidekaunista. Ja miksemme rakastaisi? Se todistaa korkeata kulttuuria.
Luonto lahjoitti kerran Suomelle suuren kosken. Sen nimi oli Imatra. Kaikki sanoivat että se oli ihmeellisen luonnonkaunis. Ei tietty toista sen vertaista. Ei ollut "Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran."
Mutta mahtavat herrat kulkivat syvissä mietteissä ja arvelivat, että olisihan meillä jo varaa hankkia Suomelle taidekauniskin koski. Onhan muillakin sivistyskansoilla taidekauniita koskia, on oikein sellaisia, joiden uomat on taidokkaasti vuoreen uurrettu, ja itse kosken voi panna höyryn voimalla käymään tai seisahtumaan. Vaikkei sovikaan vielä pyrkiä niin pitkälle meidän köyhässä Suomessa, niin voihan sitä kumminkin jotain saada aikaan täälläkin, jos oikein harrastaa.
Ja mahtavat herrat antoivat raivata Imatran rannat, sannoittaa sirot käytävät pitkin sen partaita ja istutella hentoja puutarhakukkia sivistyneeksi vastapainoksi kosken raivokkaalle riehunnalle. Ja kaikki suli herttaiseen sopusointuun jylhän luonnon kanssa. Kun sitten vielä komea hotelli kohosi kosken partaalle, hymähtivät mahtavat herrat tyytyväisesti, sillä tuo alkoi jo tuntua taidekauniilta.
Mutta kovin oli kummin vielä jylhä tuo koski ja osoitti sellaista raakaa voimaa, jota sivistyneen sukupolven ei tarvitse sietää. Mahtavat herrat rypistivät kulmakarvojaan ja sanoivat että kyllä me vielä näytämme. Ja he laittoivat itsestään komitean, jonka tuli harkita, kuinka voitaisiin nöyryyttää Imatra. Ja komitea harkitsi ja päätti: "Hurjimman hyrskyn niskaan on rakennettava silta!" Se oli syntysana. Imatran yli rakennettiin silta todisteeksi siitä että taidekaunis on korkeampi aste kuin luonnonkaunis. Ja nyt kävelevät mahtavat herrat Imatran sillalla tyytyväisesti hymyillen ja kädet housuntaskuissa, kuten hyvä maan tapa vaatii.
Mutta luonto oli antanut Suomelle toisenkin luonnonkauniin paikan, jota oli aivan yhtä vaikea muuttaa taidekauniiksi. Sen nimi oli Punkaharju. Suuret herrat miettivät ja harkitsivat. Yksi sanoi että voisihan sen rinteet kaataa kaskeksi, tasoittaa penkereet pyöreiksi, kylvää ne hienolla heinällä ja sitten sirotella sinne tänne tasapäisiä pensaita ja sylen korkuisia, pallolatvaisia laakereita, niin voisi se ehkä ajan pitkään koitua yhtä kauniiksi kuin Helsingin taideihana Tähtitornivuori. Mutta toiset sanoivat, että saattaisi kyllä olla hyvä sekin, mutta pitäisihän voida keksiä jotain uudempaakin ja originellimpää. Ja taas vaipuivat mahtavat herrat miettimään.
Vihdoin kavahti kaikkein mahtavin pystyyn, pyysi sanavuoroa ja lausui: "Hyvät herrat! Miksi me tässä turhaan järkeämme vaivaamme? Luokaamme katseemme luontoon ja ymmärtäkäämme, minkä ohjeen se itse ylevyydessään on meille antanut! Minkälainen on Punkaharju? Se on korkea, kapea ja pitkä hiekkaharjanne. Voimmeko todellakin vaatia vielä selvempää viittausta luonnolta? Hyvät herrat! Tehkäämme Punkaharju siksi, miksi luonto selvästi ikuisessa järkiperäisyydessään sen on aikonut, nimittäin rautatiepenkereeksi!"