"Hyvä! Hyvä! Eläköön!" kajahti yksimielisesti kaikkien suusta. Punkaharjusta päätettiin tehdä rautatiepenger. Ja silloin vasta on taidekaunis oleva sopusoinnussa luonnonkauniin kanssa.
Kuuluu täällä Suomessa olevan kolmaskin luonnonkaunis paikka, jota sanotaan Koliksi. Se on jossakin, missä lienee, ja kovin vaikea taitaa olla sinne pääsy. En ole siellä käynyt enkä käy, ennenkuin sinne on rakennettu hotellit ja paviljongit ja näkötornit ja kiertorata, jota myöten pääsee sähkövaunuissa ylös asti, ettei tarvitse kiivetä. Nyt se on vielä vallan alkuperäisellä kannalla, eikä siitä kannata sen enempää puhua. En olisi sitä maininnutkaan, ellei se olisi hiukan yhteydessä sen kanssa, josta nyt aion kertoa. Tämä tähänastinen on näet ollut alkulausetta vain, jonka tarkoituksena on ollut todistaa, että me todellakin rakastamme taidekaunista. Nyt vasta tulee itse kertomus.
Siellä Kolin lähellä oli kirkko, vanha ja huono. Ja harmaapää rovasti, joka näytti yhtä vanhalta kuin kirkkokin, oli pitkien, hiljaisten vuosikymmenien kuluessa uneksinut yhtä ainoata unelmaa ja toivonut sen toteutumista. Se oli unelma uudesta kirkosta. Hän toivoi ja rukoili, että hän vielä ennen kuolemaansa saisi nähdä uuden laajan ja valoisan kirkon kohoavan, jonka hän saisi vihkiä seurakuntansa hartauspaikaksi. Ei hän muuta pyytänyt elämältä, vanha rovasti. Usein hän puhui siitä uudesta kirkosta, mutta köyhä oli seurakunta eikä ollut ketään tuon toimen alkuunpanijaksi.
Silloin se selveni Kolin Kallelle, että hän sen kirkon vielä rakentaa. Kolin Kalleksi häntä sanottiin siksi, että hän oleskeli suurimman osan ajastaan Kolilla, jonka rinteelle hän oli rakentanut pienen hirsimajan itselleen. Siellä hän teki kaikenlaista puutyötä juuri sen verran että hengissä pysyi, mutta ei ruvennut toisen rengiksi. Joutoaikansa, jota oli runsaasti, hän vietti Kolia kierrellessä. Siellä hän istuskeli kivillä tai loikoi sammalilla ja uneksi kummia unia siitä uudesta kirkosta. Ei tainnut olla vallan täysijärkinen se Kolin Kalle. Niin ihmiset kuiskailivat.
Hän näki vallan selvään millainen se oli oleva se kirkko. Kuningas Salomo oli tuottanut seetripuita Libanonilta temppelikseen Morian vuorella, ja rovasti oli sanonut että ne olivat jotain hongan tapaisia ne seetripuut. Se oli viisas kuningas se Salomo, joka ymmärsi kuinka temppeli oli rakennettava. Hongista oli tämäkin kirkko rakennettava ja Kolin rinteellä sen piti seistä. Liekö ollut Morian vuori korkeampi Kolia? Tuskin. Kolille vedetään punaisia honkia, vanhoja tervashonkia, ja niistä tehdään seinät. Ja valkoisesta koivusta hän veistää kaksi kerubimia, niinkuin oli ollut Salomonkin temppelissä. Toinen asetetaan pääoven yläpuolelle, toinen saarnastuolin yläpuolelle siivet levällään. Ja punertavaa leppää se oli itse saarnastuolikin ja siinä leveä reunus, johon oli veistetty pihlajan lehtiä ja riippuvia pihlajanmarjaterttuja — — — Leppäpuuta oli alttarikin, sitä oli hyvä veistää vaikka minkälaisiksi kukiksi ja lehdiksi. Semmoista se kai oli ollut Salomonkin temppelissä — — — Hän näki sen kirkon ihan selvänä tuossa Kolin rinteellä.
Vihdoin se kävi niin pakoittavaksi tuo temppelin unelma, ettei hän jaksanut sitä kestää, vaan meni ja kertoi vanhalle rovastille, kuinka hän oli sitä asiaa ajatellut. Vanha rovasti kuunteli mietteissään ja arveli että ehkä se oli Jumalan vastaus hänen rukouksiinsa. Ja sitten hän kirjoitti sukulaiselleen kamarineuvokselle Helsinkiin, ja syksyllä vietiin Kolin Kalle pääkaupunkiin oppimaan rakennustaidetta.
Kamarineuvos oli taiteenharrastaja, ja kamarineuvoksen rouva puhui ranskaa aivan sujuvasti, ja molemmat he olivat jo kauan katselleet, mistä löytäisivät köyhän neron, jota voisi auttaa eteenpäin tässä pahassa maailmassa, koska heillä itsellään ei ollut yhtään lasta. Kolin Kalle tuli kuin lahjana taivaasta.
Kamarineuvos toimitti hänelle heti parhaat piirustuksen ja rakennustaiteen opettajat, kamarineuvoksen rouva rupesi antamaan hänelle ruotsin ja ranskan tunteja, ja yhdessä he määräsivät hänelle nimeksi Karl Collin.
Ja kumman nopeasti hän edistyi tuo uusi Karl Collin. Tutustuin häneen heti hänen tultuaan Helsinkiin ja usein kävelimme yhdessä puhellen hänen töistään. Ensi alussa kun Kolin Kalle vielä oli voimakkaampi kuin Karl Collin, hän yhtä mittaa puhui siitä kirkostaan, jonka hän kerran aikoi rakentaa punaisista hongista Kolin rinteelle, mutta sivistyksen edistyessä uudet kuvat alkoivat työntää entiset syrjään, ja hän puhui siitä yhä harvemmin.
Sitten kahden vuoden kuluttua tuli hänen "suuri päivänsä", kun Ateneumin salissa oli näytteillä piirroksia, puuveistoksia, kipsiveistoksia, rakennusluonnoksia y. m., joitten kaikkien reunassa oli nimi Karl Collin. Hän oli nero. Sen sanoivat kaikki arvostelijat ja sen myönsi kamarineuvoskin, vaikka hän vaatimattomasti vastusteli liiallista kiitosta.