"Tjaa", kuulin hänen sanovan, "täytyyhän myöntää, että hän on nero. Olen hyvin iloinen, että olen voinut tehdä jotain. — Tjaa — — noissa piirustuksissa on perspektiiviä ja — hm — jonkunmoista groteskia huumoria — clair-obscure on varsin hyvä — — mutta —" (hän tirkisti tarkkaan toisella silmällään) — "tjaa — niistä puuttuu vielä eleganssia — ne ovat — hm — ehkä hiukan karkeita. Mutta sen saamme kyllä häviämään Parisissa."
Hän teki sorean liikkeen vasemmalla kädellään ja minä ymmärsin että Kalle lähetettäisiin Pariisiin. Tietysti. Sehän on selvä ja tunnustettu asia että suomalaisen taiteen tulee hakea mallinsa ja henkensä ravinnon Pariisista. Suomalais-ugrilainen henki sulautuu niin omituisen helposti gallialaiseen henkeen ja ranskalaiset kulttuurikukat soveltuvat niin hyvin istutettaviksi meidän maaperään. Verraten vähässä ajassa ne sitten täällä saavuttavat vallan kodinomaisen tuoksun.
Tapasin Kallen iltaa ennen hänen lähtöään.
"Kuulkaa", sanoi hän äkkiä, "minusta tuntuu melkein kuin tekisi mieleni
Kolille eikä Pariisiin."
"Kuinka niin?" kysyin.
"En ymmärrä, mitenkä se tuntuu niin kummalta. Jos vanha rovasti sattuu kuolemaan, ennenkuin minä ennätän sen kirkon rakentaa. — — Se olisi ensin pitänyt saada valmiiksi. — — Se on melkein unohtunut — — —"
"No, eihän se nyt sentään unohtune — — —"
"Kun on niin paljon muuta muistettavaa — — — mutta samapa se, vaikka unohtuukin! Opin kai siellä Parisissa rakentamaan toisen ja paremman."
Ja huolettomalla heilahduksella hän nosti lakkiaan hyvästiksi.
* * * * *