Sitten kahden vuoden perästä hän palasi Parisista. Kävelin Esplanaadilla toukokuun lopulla, kun etäältä huomasin ulkomaalaiseen tyyliin puetun herran lähestyvän. Hän heilutti keppiään hiukan huomiota herättävällä tavalla, housunlahkeet olivat ylös käärityt, vaikka nyt oli tuhkakuiva kadulla, kaulassa hänellä oli kahdeksan senttimetriä korkea kaulus ja sen ympäri jättiläiskravatti. En katsonut häntä sen enempää, mutta äkkiä kuulin tutun äänen huudahtavan:
"Ah — tekö siinä?!"
Ja Kolin Kalle seisoi ihka elävänä edessäni nostaen muodikasta, vaaleata hattuaan. Katseeni mahtoi ilmaista hämmästykseni, sillä hän puhkesi iloiseen nauruun. Samassa putosi myöskin pince-nez pois hänen nenältään, joka nähtävästi oli ainoa, mikä ei ollut vähääkään muuttanut muotoaan Parisissa, vaan pyrki yhtä itsepäisesti kuin ennenkin kohti ilmoja, eikä tahtonut ottaa kannattaakseen mitään outoja kulttuurituotteita.
Kun tervehdykset oli vaihdettu, poikkesimme Kämpin kahvilaan, jossa kahvia juodessa rupesimme puhelemaan ja kyselemään kuulumisia.
"Kuinka sen kirkon laita nyt on?" puhkesin kysymään, sillä kovin teki mieleni tietää, vieläkö tuolla vanhalla unelmalla oli mitään voimaa tässä uudessa miehessä.
"Jaa — jaha — vai olette tekin siitä kuullut."
En tiennyt mitä ajatella. Eikö hän muistanut enää että hän ennen muinoin alinomaa oli minulle kertonut siitä? Mutta hän jatkoi samassa:
"Jaa, se oli todellakin onnellista, että heti sain tuon tilauksen. Piirustukset ovat jo kaikki valmiina. Mutta ettekö suvaitse ilahduttaa minua tulemalla katsomaan niitä? Saanko kunnian vaivata teitä huoneeseni tässä samassa hotellissa? — Pyydän, sallikaa minun saattaa teidät sinne!"
Eihän noin siroa pyyntöä voinut vastustaa. Me kiiruhdimme siis ylös portaita Karl Collinin hyräillessä itsekseen: "Allons enfants de la patrie!"
Suurella pöydällä olivat piirustukset levällään ja toisella pöydällä oli neliskulmainen marmorilohkare. Komealta näytti tuo monitorninen, pylväspäinen kirkon kuva, ja tyytyväisenä osoitti herra arkkitehti ensin sitä ja sitten kivilohkaretta.