Ja Surutar vei ruusut äidin poskilta.
"Oi äiti armain — kalpeat ovat poskesi. Miksi huolehdit kantajani?" kyseli punaposkinen poika.
"Elä huoli siitä poikani nuori. Paina poskesi poskeeni, niin ruusut kyllä palajavat", virkkoi äiti tyynnytellen.
Poika painoi poskensa äidin poskeen ja puna nousi äidin poskille, entistä armaampi.
Mutta lisää tahtoi Surutar.
"Kirkkaat ovat poikasi silmät, himmeät minun. Vien loiston hänen silmistään."
"Oi Surutar, katso. Kirkkaathan ovat minunkin silmäni. Ota loisto niistä. Säästä nuoren poikani silmät!" rukoili äiti.
Ja Surutar vei loiston äidin silmistä.
"Emoni kallis, minne häipyi silmäisi loisto? Itkuko sen sammutti?" kyseli poika.
"Elä huolehdi siksi poikani armas. Katso silmiini kauan, kauan, niin loisto taas niihin palajaa", lohdutti äiti.