Joukossa huomasin erään tuttavani, rouva Dahlin Helsingistä. Hän näytti jo olevan vallan kotonaan täällä, kuten kaikkialla, missä hän liikkui, ja tuttu jok'ikisen kanssa. Menin häntä tervehtimään enkä malttanut olla kysymättä ketä nuo kaksi tuolla sinikellojen ääressä olivat.
"Vai ette tunne edes heitäkään", ihmetteli rouva Dahl. "Se on neiti Västman, tuo merkillisen näköinen. Neiti Hanna Västman. Me sanomme häntä tavallisesti Fästmanniksi — hi, hi, hii!"
"Entä tuo hento, vaalea?"
"Se on Sissi Ström. Molemmat ovat kansakoulunopettajia jostakin
Kråkvinkelistä, jonka nimeä en muista."
"Onko hänkin opettaja, tuo pieni? Hän näyttää niin lapselliselta."
"Lapselliselta? Hi, hi, hii! Vai lapselliselta! Kun ei ole huolia, niin sitä kai pysyy lapsellisena."
Rouva Dahlilla oli epämiellyttävä tapa aina tyrskähtää nauruun, eikä kukaan voinut tietää nauroiko hän omalle sukkeluudelleen vai puhuteltavansa tyhmyydelle.
"Hän on rikas, neiti Ström", jatkoi rouva Dahl, "mutta hän on ruvennut kansakoulunopettajaksi pelkästä innostuksesta hyvään asiaan — tai Fästmanniin, hi, hi, hi, hii!"
Ja sitten hän hävisi laskemaan leikkiä parin äskentulleen herran kanssa.
Vielä samana päivänä neiti Västman esitti itsensä ja toverinsa minulle. Rouva Dahl kysyi pidinkö sitä kohteliaisuutena vai epäkohteliaisuutena ja kun sanoin että se epäilemättä oli kohteliaisuus, varoitti hän minua vajoamasta suuruudenhulluuteen.