Tädin mielestä ei mikään rakki maailmassa koskaan ollut haukkunut vov, vov, vov semmoisella varmalla ponnella, hehkuvalla innostuksella ja heleällä soinnulla kuin Prisse. Ja muutkin myönsivät että Prissellä oli todellakin hyvät keuhkot.
Mutta tädin mielestä tuo myönnytys oli kovin laimea. Maailma on niin paha. Ei myönnä vähällä mitään suuruutta, ennenkuin on sula pakko myöntää.
Mutta täti päätti että kyllä hän vielä pakoittaa koko maailman myöntämään että hänen Prissensä haukkui suuremmoisemmin kuin kenenkään muun tädin Prisse.
Mutta jokaisella joka aikoo nousta korkealle, täytyy olla telineet. Muutoin ei pääse. Sen ymmärsi täti. Siksi hän päätti hankkia Prissellensä telineet. Ei hän iki maailmassa aikonut sallia oman pikku Prissensä haukkua kujilla ja porttikäytävissä, jossa koko kaupungin Prisset haukkuivat. Ei ikinä! Sillä vallan yhtä tärkeä, melkeinpä tärkeämpi tädin mielestä kuin se kuinka haukkui ja kuka haukkui, oli se, missä haukkui.
Siitä syystä täti teetti korkeat kiiltäväksi maalatut telineet, joitten ylimmälle huipulle hän asetti suuren heleänpunaisen silkkityynyn. Silkkityynylle hän asetti Prissen. Ja kolmelle puolelle tyynyä kiinnitettiin suuret peilit vinoon, niin että Prisse istuessaan tyynyllä saattoi nähdä itsensä edestä ja takaa ja kummaltakin puolelta yht'aikaa. Se vaikutti niin innostuttavasti Prisseen, kun se saattoi nähdä itsensä koko ajan edestä ja takaa ja kummaltakin puolelta.
Siinä Prisse sitten harjoitteli haukkumaan, käänsi päänsä oikealle, käänsi vasemmalle ja sanoi vov, vov, vov milloin kimeästi, milloin karkeasti, milloin sillä välillä, kunnes se oppi perinpohjin kaikki mahdolliset tavat millä mikään kuolevainen Prisse voi sanoa vov, vov, vov!
Sitten pani täti toimeen suuret kutsut ystävilleen, jotta Prisse saisi tilaisuuden näyttää taitoaan suuremmalle yleisölle.
Ja Prisse istui tyynyllään ja haukkui vov, vov, vov! niin että seinät kajahtelivat. Kun joku tädin vieraista yritti sanoa sanankaan, kuului Prissen vov, vov, vov! niin voimakkaasti että vieraan pakosta täytyi vaieta säästääkseen korviaan ja toisten korvia. Ja mikä merkillinen kestävyys siinä Prissessä! Se tuskin piti mitään muita pausseja kuin niitä lyhyitä hetkiä, jolloin se nieli vieraiden lahjoittamia sokerileivoksia. Muutamat vieraista antoivat jok'ikisen murun tädin tarjoamista sokerileivoksista Prisselle, en oikein tiedä miksi. Kai se oli ihastuksesta Prisseen. En voi uskoa että se olisi ollut mitään korvien säälimistä. Ja Prisse söi ja keräsi voimia uusiin ponnistuksiin.
Ja kaikki vieraat ihmettelivät. Noin ei mikään Prisse maailmassa vielä ollut haukkunut.
"Ja ajatelkaa kuinka nuori se vielä on!" riemuitsi täti. "Mitä se vielä ennättääkään vanhetessaan, kun sitä koko ajan säännöllisesti harjoitetaan!"