"Vov, vov, vov!" ärähti Prisse, sillä se ei pitänyt siitä, että täti puhui sen nuoruudesta ja jatkuvista harjoituksista. Täti loi ylpeän silmäyksen vieraisiinsa. Oli se viisas se Prisse!
Sitten etehisessä saivat vieraatkin lausua mielipiteensä, pukiessaan päällysvaatteita yllensä. Prisse oli näet jätetty telineelleen saliin. Tädin mielestä oli viisainta, että Prisse aina istui ylhäällä telineellään, kun oli paljon vieraita. Semmoiset pienet rakit niin helposti sotkeutuvat hameenhelmoihin ja tulevat tallatuiksi raajarikoiksi, elleivät pysy ylhäällä telineillä, jonne ei kukaan ulotu tallaamaan.
Ei ollut kellään vieraista muuta kuin yksi mielipide: Prisse oli ihanne-rakki. Jos joku ennen ehkä olisikin kuvitellut ihannettaan toisenlaiseksi, vaikeni hän ja taipui yleisen mielipiteen alle, niinkuin järkevän ihmisen aina tulee tehdä.
Yksi sentään oli hiukan yksinkertainen, ja yritteli lausua jotain omintakeista. Kyllä häntä tosin aika lailla pelotti kun hän alotti näin:
"Sitä minä vain vähän yritin arvella, että se oli hieman niinkuin ehkä omituista että Prisse, joka muutoin epäilemättä on mitä ihmeellisin rakki, haukkui vov, vov, kaikille. Tavalliset rakit aina — —"
"Ha, ha, ha, haa!" keskeytti häntä äänekäs nauru. Prissen täti ja kaikki vieraat nauroivat niin että kyyneleet tippuivat pitkin poskia. Kuinka hän saattoi, kuinka hän tosiaankin saattoi verrata tädin Prisseä tavallisiin rakkeihin! Eikö hän ymmärtänyt että juuri siinähän se oli se suuri juopa Prissen ja kaikkien muiden rakkien välillä että Prisse silkkityynyltään haukkui vov, vov, vov kaikille ja kaikelle? Eikö hän todellakaan ymmärtänyt että se juuri todisti tädin Prissen merkillistä intelligenssiä ja syvää kauneudenkaipuuta että se korkeasta asemastaan rohkeasti singahutti vov-vov-vovinsa kaikkia vastaan paitsi itseään! Eikö hän todellakaan käsittänyt että — — —
Mutta onneton huomautuksen tekijä oli häveten hiipinyt ulos kadulle, eikä kuullut loppua. Hän oli kyllä vallan masennuksissa tyhmyydestään, mutta sydämmessä kyti samalla pieni kateuden kipinä, joka kerran oli leimahtava tuleen, Kyllä hän vielä kostaa, kunhan aika tulee! Hänellä oli myöskin rakki ja se osasi hypätä tynnörivanteen läpi ja passata ja noutaa esine piilosta, mutta ei kukaan ollut sitä huomannut. Ja se oli kumminkin muuta kuin haukkuminen, jota kaikki rakit osasivat!
Mutta vanhan tädin nuoren Prissen maine levisi kuin kulovalkea ympäri kaupunkia. Kaikki tädin tuttavat riensivät kilvan kuulemaan kuinka Prisse haukkui punaisella silkkityynyllään. Ja ne jotka eivät tunteneet tätiä, painattivat itselleen kauniit nimikortit ja lähettivät ne tädille pyytäen että heillekin suotaisi ilo nähdä Prisseä ja uhrata hänelle pari vaatimatonta sokerileipää. Ja Prisse sekä Prissen täti nauttivat onnen päiväpaisteesta.
Mutta onni ei ole pysyväistä. Kun Prisse kasvoi ja vaurastui ijässä, alettiin alituiseen kysyä tädiltä mitä uusia konsteja tädin harvinaisen viisas Prisse oli oppinut. Eikä siitä ollut apua että täti katsoi kummissaan kysyjiin selittäen, ettei ollut tarkoituskaan että Prisse oppisi mitään konsteja. Sen tuli ennen kaikkia seurata luontoaan. Ja kun kerran luonto vaati Prisseä haukkumaan, niin se haukkui.
Mutta ihmiset seurasivat myöskin luontoaan ja vaativat uutta. Turhaan selitti täti että siinähän oli Prissen suuruus, että se ei tahtonutkaan oppia mitään konsteja, vaan haukkui herkeämättä kaikkia, jotka oppivat.