"Jaa, jaa, mutta vov, vov on kumminkin aina vain vov, vov, käänsipä sen miten tahansa, eikä sitä jaksa koko ikäänsä kuunnella!" sanoivat toiset tädit.
Ja toinen toisensa perästä he käänsivät suosionsa siihen Prisseen, joka osasi hypätä tynnörivanteen läpi.
Tädin mieli oli murtua ja Prisse istui katkerana tyynyllään, eikä kukaan enää tuonut sokerileipiä niinkuin ennen.
Äkkiä juolahti tädin mieleen tuuma. Hän päätti tehdä uuden ponnistuksen.
Hän puki päällensä, läksi kaupungille ja osti komeimman tynnörivanteen minkä löysi. Hän tahtoi näyttää koko maailmalle, että kyllä hänenkin Prissensä osaa hypätä sen läpi, jos vain tahtoo. Muutoin vain ei ole viitsinyt sitä ennen yrittää.
"Prisse", komensi täti kotiin tultuaan, "tule heti hyppäämään vanteen läpi!"
Prisse istui tyynyllään ja katseli kummeksien tätiä. No, sama se!
Saattoi kai se tädin mieliksi hypätä.
Se nousi seisomaan ja yritti laskeutua alas telineeltään. Mutta voi, voi! Jo olivat jäsenet jäykistyneet paljosta istumisesta ja ruumis paisunut liian lihavaksi sokerileipien runsaudesta! Ei ollut Prisse raukasta enää vanteen läpi hyppääjäksi.
Mutta koko sielu nousi Prissessä kapinaan tätiä vastaan, joka noin oli tahtonut sitä nöyryyttää. Se istautui punaiselle silkkityynylleen lujemmin kuin milloinkaan ja alkoi haukkua niinkuin se ei vielä koskaan ollut haukkunut.
"Vov, vov, vov! Vai minun pitäisi alentua lattialla konsteja tekemään! Vov, vov, vov! Niinkuin kaiken maailman katurakit! Vov, vov, vov! Minä joka olen uhrannut koko elämäni haukkumiseen! Vov, vov, vov, vov!"