Sanomattakin on selvä, että hänen uransa on ollut vaikea ja että hänen on pitänyt purjehtia monen karin lomitse, ennenkuin hän on nykyisen asemansa saavuttanut. Vaikeudet ovat olleet kahta laatua, sisällisiä ja ulkonaisia. En malta olla kertomatta muutamista seikoista, joista ei julkisesti puhuta, mutta jotka kaikki kumminkin varsin hyvin tietävät. Minulle sattui kerran pieni henkilökohtainen kokemus, joka on varsin kuvaava.

Eräs nuori kaunotar, tumma, kylmä, ylpeä, tuli luokseni ja sanoi tahtovansa puhua minulle jotakin. Mutta puheesta ei ensin tullut mitään, sillä ensi työkseen hän puhkesi itkuun. Luulin, että hän oli sairas, ja kysyin saisinko antaa hänelle jotakin, en itsekään ymmärtänyt mitä. Hän sopersi, ettei hän ollut sairas eikä tahtonut mitään. Silloin ymmärsin, että tässä oli taas yksi noita lukuisia tapauksia, jolloin piti toimia rippiäitinä, kuten niin monta kertaa ennenkin. En tiedä, onko muilla suomalaisilla sama kokemus kuin minulla sellaisista asioista. Kun asuu vieraalla maalla, jonka kieltä puhuu hyvin, joutuu suorastaan maattomaksi. Suomessa pidetään puolienglantilaisena, joka kyllä puhuu suomea, mutta joka sittenkin oikeastaan kuuluu toiseen maahan. Englannissa taasen pidetään muukalaisena, joka on kyllä tottunut maan kieleen, mutta joka kumminkin kuuluu muualle. Sellaiselle henkilölle on aina helpompi sanoa asioita, joita ei koskaan voisi sanoa omaisilleen ja läheisilleen. Ja koska useimmilla ihmisillä näkyy olevan syvä tarve avata joskus sydäntään, on selvää, että muukalainen helposti joutuu katolisen papin asemaan ja saapi kuulla mitä merkillisimpiä asioita. Niinpä nytkin. Kun neitonen oli hiukan tyyntynyt, ilmoitti hän minulle olevansa rakastunut MacDonaldiin ja uskovansa, että hänen tunteensa ei ollut toivoton. Vastasin hänelle, että silloinhan on kaikki hyvin ja ettei siinä ole mitään itkemistä. "Ei, ei", vakuutti kaunotar, "siinä on vielä monta mutkaa. Hän on äärettömän arka tuollaisissa asioissa, ja siksi tulin teidän luoksenne, sillä tehän olette maasta, missä ymmärretään naisten oikeudet ja annetaan heille täysi ihmisarvo" — (hän ei koskaan ollut käynyt Suomessa!) — "ja siksi kysyn teiltä, ettekö arvele olevan parasta puhua hänelle suoraan asiasta ja sanoa, että rakastan häntä… Silloin hänkin rohkenisi puhua…" Kauhistuin. Vakuutin hänelle, että vaikka meidän naisten asema Suomessa olikin varsin merkillinen, sanoo varma vakaumukseni, että tässä tapauksessa suomalainen nainen pitäisi suunsa kiinni. Vähän aikaa puheltuamme hän suostui odottamaan ainakin muutaman kuukauden, nähdäkseen kuinka asia tuli kehittymään. Hän odottikin — ja joutui vallan onnellisiin naimisiin toisen kanssa!

Tämä seikka huvitti minua suuresti ja sai minut pitämään silmäni auki näissä asioissa. Varsin pian käsitin, että heti Margaret MacDonaldin kuoleman jälkeen syntyi todellinen kilpajuoksu naisten kesken MacDonaldista. Ja koska hän aina oli kohtelias ja ystävällinen jokaiselle, uskoi jokainen mielellään, että juuri hän oli tuo onnellinen valittu, joka oli määrätty MacDonaldin lohduttajaksi. Tuo kulkutaudin tapainen rakastuminen MacDonaldiin ei suinkaan ole vielä ohi. Se on vain siirtynyt ylemmälle yhteiskuntatasolle. Muutama kuukausi sitten näin eräässä ruotsinmaalaisessa lehdessä kaksi muotokuvaa: Ramsay MacDonaldin ja hänen "morsiamensa" lady S:n. Ei kumpikaan uhri tiennyt mitään asiasta.

Mistä se johtuu? Englannissa on, kauniita miehiä niin tuhkatiheässä, ettei MacDonaldin pelkkä komea ulkomuoto voisi semmoista häiriötä aikaansaada. Eivätkä naiset sitäpaitsi ole erittäin herkkiä kauniille ulkomuodolle.

Tietysti siihen on monta syytä. MacDonald on johtajatyyppi, jota ei voi olla huomaamatta. Hänessä on tuo selittämätön vetovoima, joka hurmaa, vetää puoleensa, masentaa tahdon ja tahtomattaan melkein orjuuttaa heikommat luonteet. Ihmiset eivät muista, että nuoruus ja rakkaus kuuluvat yhteen, ja MacDonaldin nuoruus kuoli silloin kirkkaana syyskuun päivänä…

Kaikki Englannissa ja Amerikassa olleet tietävät sanomattakin, että sellaisen henkilön, jolla ei ole huumorin lahjaa, on vallan turha koettaa hakea julkista menestystä anglosaksilaisessa maailmassa. Huumoria on MacDonaldilla loppumaton varasto, ja se pistää esiin joskus vallan odottamatta. Kerran 1917-klubissa, jonka perustaja ja ensimmäinen puheenjohtaja MacDonald on, kulki kolme henkilöä ylös verraten kapeita portaita. Ensimmäisenä kulki eversti C, sitten rouva X. ja viimeisenä MacDonald. Yht’äkkiä kuului MacDonaldin ääni: "Odottakaapa, niin kerron teille jotakin." Seurue seisahtui portaitten väliselle lavalle, ja MacDonald kertoi, että kerran, kun hän oli juossut alas portaita Downing Streetin 10:ssä (pääministerin asunto) — juoksi hovimestari kiireesti hänen jälkeensä ja kuiskasi salaperäisesti hänen korvaansa: "Herra pääministeri, teillä on reikä sukkanne kantapäässä." MacDonaldilla oli kiire ulkoasiainministeriöön, ja hän sanoi, ettei hänellä nyt ollut aikaa ajatella sellaisia, ja sitäpaitsi se ei ollut yhtään vaarallista, sillä hänen piti mennä vain kadun poikki, toiseen ministeriöön. "Herra pääministeri", huokasi hovimestari surullisesti, "häpeä siitä lankeaa minun niskoilleni". — Kun seurueen katseet kiintyivät eversti C:n kantapäihin, oli varsin helppo ymmärtää, miksi MacDonald oli tuon kaskun kertonut. Nauraen valitti eversti, että hän oli kovasti tuollaisen huolehtivan hovimestarin tarpeessa.

MacDonaldin huumori esiintyy koko voimassaan hänen astuessaan puhujalavalle, missä hän on kuin kotonaan. Englanti on puhujien luvattu maa, missä puheet ja esitelmät ovat yhtä tärkeitä kuin meillä sanomalehdet, ja MacDonald on jo kauan ollut Englannin kuuluisimpia puhujia. Komea ulkomuoto, sointuva ääni, joka on kuin urkujen sävel, hieno huumori, joka joskus muuttuu purevaksi satiiriksi, — nuo ominaisuudet jo yksinään olisivat saattaneet hänet huomatuksi puhujaksi, ja kun nyt sen lisäksi tulee se seikka, että hän on ollut Englannin pääministerinä ja, elleivät kaikki merkit petä ja jos elämää riittää, tulee varmaan vielä siinä asemassa olemaan, niin käsitämme, että jokainen julkisesti lausuttu lause hänen suustaan saa suurvaltiollisen merkityksen ja sähkötetään ympäri maailmaa.

On varsin tavallista, että englantilaiset puhujat mielellään laskevat leikkiä oman kansansa heikkouksista. Sen voima ja mahtavuus kyllä sietää pienen leikinlaskun! MacDonald verraten harvoin käyttää tällaista huumoria, vaan iskee tavallisesti syvemmälle, joskus niin syvälle, että se koskee kipeästi. Mutta aina on myönnettävä, että hän on oikeassa. Hän ei loukkaa loukatakseen, vaan parantaakseen.

MacDonaldin valtiollinen ura on merkillisenä todistuksena siitä, että rehellisyys silläkin alalla voi viedä loistavaan voittoon. Sodan aikana hän oli vihatuimpia miehiä Englannissa, sillä hän oli alusta alkaen asettunut jyrkästi sotaa vastustavalle kannalle eikä suinkaan kantaansa salannut. Kiihko häntä vastaan ei rajoittunut vastalauseisiin kokouksissa ja sotavillien kiihkeihin kirjoituksiin keltaisessa sanomalehdistössä, vaan hänen henkensä oli enemmän vaarassa kuin moni siihen aikaan aavistikaan. Muistan hyvin sen riemun, jolla hänen sotaa puoltavat vastustajansa hänen omassa puolueessaankin vakuuttivat, että nyt oli "Mac" vihdoinkin lopussa eikä koskaan nouse alennustilastaan, koska hän on uskaltanut asettua "pyhää sotaa" vastaan! Tuo ennustus tuntui monesta käyvän toteen, kun MacDonald tuli suurella enemmistöllä voitetuksi parlamenttivaaleissa Leicesterissä, jonka edustajana hän oli ennen niin kauan ja niin menestyksellisesti toiminut. Miehellä, joka ei uskonut, että "Kaiser" oli ensityöksi hirtettävä ja saksalaiset alistettava ainaiseen orjuuteen, ei tietysti ollut mitään mahdollisuuksia julkiseen toimintaan tuona sotakiihkon ja raa'an voitonriemun aikana.

Hänen ystävänsä, joille hän oli kuin siveellisenä selkärankana tuona hirveänä aikana, eivät kumminkaan koskaan epäilleet, että se aika oli kohta tuleva, jolloin MacDonald taasen oli entisessä johtavassa asemassaan. Se aika tulikin pian, sillä vuonna 1922 MacDonald valittiin suurella enemmistöllä parlamenttiin Aberavonin vaalipiiristä. Parlamentissa hänet heti valittiin puolueen johtajaksi, ja kun sitten, lopulla vuotta 1923, vanhoillinen hallitus kaatui, tuli MacDonaldista aivan johdonmukaisesti Englannin pääministeri. Nyt oli varmaan uusia vaikeuksia tulossa, Vaikka MacDonald olisi ollut miten taitava valtiomies tahansa, niin vaadittiinhan toki muutakin Britannian mahtavimmalta mieheltä. Mistä tulisi emäntä Downing Streetin numero kymmeneen? Monet sydämet alkoivat taas sykkiä entistä kiivaammin, sillä nythän hänen vihdoinkin täytyi luopua munkkina-olostaan ja valita emäntä pääministerin komeaan taloon. Ehdokkaista ei ollut puutetta, ei tosiaankaan!