Mutta miten kävi? Emäntä tuli, ja suloisin mitä siinä talossa koskaan oli nähty. Se oli MacDonaldin 20-vuotias tytär, Ishbel, kaunis, vaatimaton tyttö, joka hoiti emännyyttä ihastuttavasti isänsä talossa. Ishbel kehittyy nopeasti auttamaan isäänsä julkisessa toiminnassa ja on jo varsin onnistunut puhuja, joka hallitsee kuulijat alusta loppuun saakka. Jos hän jatkaa kuten on alkanut, saamme ehkä jonkin vuoden päästä nähdä sen päivän valkenevan, jolloin kaunis Ishbel istuu parlamentin penkillä isäänsä kannattamassa. Sinne pyrkii myöskin MacDonaldin nuorempi poika, Malcolm, joka jo vaaleissa 1924 oli ehdokkaana, mutta ei saanut enemmistöä vaalipiirissään.

MacDonaldin hallintokausi pääministerinä oli vaikeata aikaa Työväenpuolueelle. Vähemmän taitavan johtajan käsissä se olisi kärsinyt pahoja tappioita, mutta MacDonald purjehti merkillisen varmasti karien lomitse. Kauan ei puolue tietysti voinut pysyä ohjaksissa, koska sillä ei ollut ehdotonta enemmistöä parlamentissa, mutta MacDonaldin yhdeksän kuukautta ensimmäisenä työväen pääministerinä herätti kunnioitusta ja luottamusta entisissä epäilijöissä. Eräillä päivällisillä parlamenttitalolla, syystalvella 1925, kuulin MacDonaldin selittävän, ettei hän suinkaan katunut tuota aikaa, vaan oli valmis milloin tahansa ryhtymään hallitukseen, samanlaisissa olosuhteissa ja samoilla ehdoilla. Jos työväenpuolue olisi kieltäytynyt ottamasta edesvastuuta hallituksesta, kunnes heillä oli ehdoton enemmistö parlamentissa, olisi saanut odottaa tuota enemmistöä paljon kauemmin kuin nyt, kun tuo yhdeksänkuukautinen koeaika on läpikäyty. Englannissa käy kaikki kehitys hitaasti ja asteittain. Nyt tietävät kaikki, että työväenpuolue voi hoitaa hallitusta kunniakkaasti, vaikeissakin olosuhteissa, ja se on poistanut sen iankaikkisen vanhoillisten hätähuudon, että työväki ei osaa hallita. Tuo huuto tuskin tulee uudistumaan, niin kauan kuin MacDonald on puolueen johtajana, sillä hän on saanut kaikki vakuutetuiksi siitä, että hän on valtiomiehenä Englannin kaikkein ensimmäisiä.

Englannin työväenliikkeessä on aivan sama ilmiö huomattavissa kuin muuallakin maailmassa, nimittäin Venäjältä levinneen kommunismin hajoittava vaikutus. Käyttämällä vapaasti suuria sanoja sekä loistavia lupauksia ja antamalla rahojen vyöryä runsaasti kommunistit ovat saavuttaneet jonkinmoisen menestyksen siinä osassa puoluetta, joka tietää ja käsittää kaikkein vähimmän liikkeestä ja jonka aivot eivät kestä ajattelemisen ponnistusta. Toisin sanoen, kommunismi kukoistaa parhaiten kaikkein kurjimmissa oloissa eläjien ja vähimmin tietoja saaneiden parissa sekä degeneroitujen, ylimpiin ylimystöpiireihin kuuluvien henkilöiden seassa, joita merkillinen muodin oikku on ajanut työväenpuolueeseen. Kysymättäkin voi sanoa, että lordi X. ja markiisi C, jotka kauhuksemme ovat liittyneet työväenpuolueeseen, ovat hartaita kommunisteja. Se luultavasti antaa enemmän kiihoitusta väsähtäneille hermoille eikä tule kalliiksi, koska siinä pääsee huutamalla, tekemättä mitään tosi työtä. — Mitään vakavaa vaaraa työväenliikkeelle Englannissa kommunismista ei ole, ei ainakaan niin kauan, kuin ohjakset ovat MacDonaldin käsissä. On kuitenkin myönnettävä, että jonkinmoinen häiritsevä vaikutus tuolla kommunistien alituisella huutamisella on ollut. Se ei milloinkaan ole tullut selvemmin esille kuin kesällä 1925, jolloin työväenpuolueen kokous pidettiin Liverpoolissa. Kommunistit olivat koko vuoden ajan pitäneet sellaista melua MacDonaldin mahdottomuudesta, kuinka hän oli täysi porvari, kuinka hän oli pettänyt työväen asian ja kuinka ei kukaan enää häneen luottanut, että hiukan jokainen alkoi epäillä, miten kävisi Liverpoolissa. MacDonaldin pelottomuus ja lahjomaton totuudenrakkaus oli ehkä saattanut hänet joukkojen epäsuosioon. Ja sotamuistot eivät olleet vielä aivan hälvenneet, muistot noilta ajoilta, jolloin MacDonald henkensä uhalla oli asettunut sotaa vastustavalle kannalle. Kaikkia noita asioita oli huudettu ja toitotettu ympäri maan. Raskaalla mielellä hänen ystävänsä odottivat, miten kävisi Liverpoolissa. Ja miten kävi? Tuli, näki, voitti, toteutui taas koko loistossaan. Harvoin, jos milloinkaan, on MacDonaldilla ollut voittoisampaa riemukulkua kuin Liverpoolissa. Hänen ensimmäinen puheensa siellä saattoi kaikki, sekä ystävät että vastustajat, antautumaan hänen johtaja sauvansa alaisiksi.

MacDonald on kommunistien vaarallisin vihollinen. Tapa, jolla hän vastustaa heitä puheessa ja kirjoituksissa, on useimmiten täynnä huumoria, jonka läpi kuultaa verraten hyväluontoinen ylenkatse. Hänen on vaikeata pidellä vakavasti "lastenkamaripolitikoitsijoita", ja hyvin harvoin muuttuu pila pistäväksi satiiriksi, ja silloinkin ainoastaan niitä kohtaan, joiden luulisi ymmärtävän enemmän. Liverpoolin kokous tuntuu antaneen sellaisen iskun brittiläiselle kommunismille, ettei se näy ollenkaan ottavan tointuakseen siitä. On nähtävästi vaikeata aloittaa uudestaan, kun kaikki ankarat ponnistukset menivät noin hukkaan, ja MacDonald istuu paikallaan entistä paljon voimakkaampana. MacDonaldkin näyttää unohtaneen koko kommunismin olemassaolon, koska hän ei sen jälkeen ole siitä sen enempää puhunut. Entiset kommunistit kiirehtivät nyt selittämään olevansakin oikeita sosialisteja eivätkä suinkaan mitään kommunisteja.

Toisin oli muutama vuosi sitten. Vuonna 1921 kirjoitti MacDonald selityksen omasta kannastaan, "Kirjeen eräälle kommunistille" Lainaan siitä otteen, sillä se mielestäni esittää hänen kantansa paljon paremmin kuin pitkät selitykset. Se on samalla valtiomiehen selvä uskontunnustus:

"Minä olen demokraatti, ja siitä syystä minun täytyy uskoa yleiseen mielipiteeseen ja kasvatukseen. Olen sosialisti, ja, siksi minun täytyy uskoa yhteiskunnan tasaisesti tapahtuvaan muuttumiseen, siitä syystä, että se kasvaa, eikä siksi, että se tottelee käskyjä. Minulla täytyy olla jonkinmoinen sopusuhtaisuus keinojen ja tarkoitusten välillä, jonkinmoinen huomioonottaminen, millaisia aseita eri toimituksiin on käytettävä. Minä en käytä leipäveistä teroittaakseni lyijykynääni enkä vaateharjaa harjatakseni hampaitani. Minä en anna selkään lapsilleni, kunnes he viisastuvat, enkä anna heidän nähdä nälkää, kunnes heistä tulee siveitä — ja syynä siihen on se, että selkäsaunat ja viisaus, nälkä ja siveys eivät ole missään suhteessa toisiinsa. Muutamissa tapauksissa tottelevaisuus itsessään on hyvä asia, ja silloin voi vaatia käskyjä täytettäviksi, mutta Neuvosto-Venäjän historia — (luopuminen neuvostoaatteesta, tapa käsitellä maakysymystä, työpajojen tarkastuksen hävittäminen, myönnytykset amerikkalaisille rahamiehille y.m.) — on selvään osoittanut, että jos odotamme kokonaisen kansan käskystä käyttäytyvän hyvin ja käskystä ajattelevan ja toimivan oikein, niin se on vallan yhtä järkevätä, kuin jos otaksumme jokaisen skotlantilaisen pelastuneen kiusauksista, siksi että hän osaa ulkoa pikku katekismuksen. Intohimot huutavat 'pakkoa', järki huutaa sosialismia. Tunteet sanovat, että nuo kaksi seikkaa ovat yhteistyössä, järki sanoo, että niiden välillä on sota.

"Jos joku toivoo uudestaan muodostavansa yhteiskunnan, niin hänen ensimmäinen velvollisuutensa ei suinkaan ole aseiden hankkiminen, vaan ymmärtäminen-, mitä hän tahtoo tehdä. Kun hän sen ymmärtää, voi hän valita aseensa, joko tapparan tai leikkausveitsen, taikka saarnan. Esi-isiltä peritty, pahuutta ja typeryyttä osoittava tapa saattaa meidät yhä vielä kaikkein ensimmäiseksi ajattelemaan tapparaan tarttumista. Minä toivoisin, että syntyisi aivan uudet suhteet yhteiskunnan toimintamuotojen välillä ja aivan uusi näkökanta yhteiskunnallisten arvojen laskemisessa. Sitä ei milloinkaan aikaansaada nyrkki voimalla…"

Monelle on varmaan tunnettu se seikka, että viimeisten parin kolmen vuoden kuluessa on tullut melkein muotiasiaksi Englannin vasemmistopiireissä pitää Venäjää joka suhteessa mallimaana. Seurauksena tästä on ollut m.m. se, että maat, jotka maailmansodan jälkeen vapautuivat Venäjän ikeen alta, ovat niissä piireissä saaneet osakseen paljon ynseyttä, melkeinpä vihaa. Työväen lehdissä näkee vallan usein valituksia siitä, että nuo pahat pienet maat pitävät hallussaan kaikki satamat, jotka ennen kuuluivat Venäjälle, arvostelevat ankarasti rakkaita bolshevikkeja, pitävät itsepäisesti kiinni itsenäisyydestään eivätkä tahdo uudestaan alistua Venäjän hallittaviksi! Ilmiö olisi vallan peloittava, ellei pienillä mailla olisi horjumaton puolustaja, jonka ääni kuuluu kauemmaksi kuin kenenkään muun. Se puolustaja on Ramsay MacDonald. Hänelle pienten kansakuntien itsenäisyys on tullut sydämenasiaksi — ja tuskinpa hän lienee montakaan valtiollista puhetta pitänyt, joissa hän ei olisi sitä asiaa painostanut. Erityisesti hän valittaa Georgian kovaa kohtaloa, jonka hän tuntee hyvin tarkkaan, sillä hän on itse käynyt Georgiassa ja omin silmin nähnyt sen paljon kärsineen kansan kohtalon. Georgia on hänelle opettanut, mikä meitä muita odottaa, ellemme pidä tinkimättä kiinni itsenäisyydestämme.

Aivan äskettäin, juuri tätä kirjaa kirjoittaessani, kysyin häneltä, miksi hän oikeastaan niin lämpimästi puolusti meitä pikku kansallisuuksia. Oliko se hänelle puhtaasti oikeudellinen kysymys, vai oliko hänellä muitakin syitä?

Hän hymyili: "Ettekö ymmärrä, että pienet maat ovat maailman ainoat vapaat maat? Ette kai te usko, että suuret valtakunnat ovat vapaita?" Luultavasti näytin kysyvältä, koska hän innokkaasti alkoi selittää, että suuret valtakunnat eivät milloinkaan voineet olla oma itsensä kuten pienet maat. Alituisesti piti tasoittaa jotakin erityistä särmää, jotta Intia tyytyisi, piti kiilloittaa toista puolta, jotta Etelä-Afrikka tyytyisi, piti hiekkapaperilla hioa toista sivua, ettei Egypti suuttuisi, j.n.e. Ja entä kaikki eurooppalaiset naapurit, joiden mieltä piti noudattaa! Pienet maat olivat ainoat, joiden ei tarvinnut kysyä kaikkien mieltä, ennenkuin he uskalsivat elää… Pienet maat kehittyivät vapaasti, ja niistä vanhat maat tulivat imemään uutta voimaa, uusia aatteita, elämän viisautta.