Erityisesti muistan sen kerran, jolloin eteläafrikkalainen presidentti Schreiner oli kunniavieraana, ja toisen kerran, kun Austraalian pääministeri Fisher oli kanssamme. Schreiner tahtoi puhella kanssani, koska olin siitä ihmeellisestä maasta, jossa naisilla oli valtiollinen äänioikeus. Hän puhui minulle koko ajan naisten äänioikeutta vastaan, mutta en tällä hetkelläkään vielä tiedä, tarkoittiko hän sitä todellakin, vai oliko se vain leikillistä kiusantekoa. Sanoin hänelle, etten ollenkaan usko, että meidän kaikkien ihaileman Olive Schreinerin veli saattoi olla naisten oikeuksia vastaan, ja hän nauroi niin, että hampaat kiiluivat. Hänen rouvansa vakuutti sitten minulle, millä innolla hän oli seurannut Suomen oloja juuri siksi, että Suomi oli niin komeasti tunnustanut naisten yhdenarvoisuuden.
Fisher oli aivan toisenlainen kuin Schreiner, paljon naiivimpi ja vähemmän suurmaailman mies. Sanomattakin on selvää, kuinka ihastunut olin, kun hän tsaarin hirmuvallasta puhuessaan huudahti: "Suomen täytyy päästä, erilleen Venäjästä kokonaan, aivan itsenäiseksi maaksi. Silloin vasta voitte maailmalle selvään näyttää, mihin kykenette!" — Se painui mieleeni niin syvälle siitä syystä, että juuri vähän sitä ennen eräs suomalainen, joka oli suuri auktoriteetti Suomen asioissa, oli minulle ankarasti moittien selittänyt, kuinka vaarallista oli, että esitelmissäni sanoin Suomen vasta sitten tulevan onnelliseksi, kun Venäjän vihatut kahleet olivat kokonaan murretut ja Suomi oli vapaa maa. Onneksi viisaat ja vanhat eivät aina pääse määräämään, eivätkä koskaan silloin, kun kansa herää yksimielisesti näyttämään tahtonsa. Senhän jo näimme suurlakossa 1905, jonka merkitystä eivät mitkään puolueelliset kuvaukset kykene himmentämään.
Kesällä 1910 MacDonald-puolisot pyysivät, että antaisin valita itseni edustajaksi kansainväliseen työväenkongressiin, jonka piti kokoontua Kööpenhaminassa. MacDonald-puolisojen toivomus oli laki, ja minut valittiin eräästä Lontoon esikaupungista. Yhdessä sitten läksimme sinne, MacDonaldit, Keir Hardie, Bruce Glacier, W.C. Anderson ja monet muut. Hullista mentiin Suomen Höyrylaiva Oy:n laivassa, joka oli tilaisuutta varten erittäin aistikkaasti koristettu punaisilla kukilla. Pitkä keskipöytä oli varattu kongressiin lähteville, ja ruokalista sisälsi ensimmäisillä päivällisillä Liberte-lientä, Egalite-paistia, Fraternité-hyytelöä ja paljon muuta hyvää. Päivällisen jälkeen Keir Hardie lauloi meille tutun skotlantilaisen laulun "Annie Laurie", ja Anderson tanssi skotlantilaisen miekkatanssin. Tuo matka on säilynyt meidän vielä elossa olevien mielessä iloisena muistona.
Kööpenhaminassa MacDonald pyysi minua auttamaan itseään tulkkina, varsinkin hänen puhuessaan saksalaisten, itävaltalaisten ja skandinaavialaisten edustajain kanssa Tietysti siihen ilolla suostuin. Siellä oli monta suomalaista edustajaa, ja siellä olivat myöskin Bebel ja Jaures sekä myöskin Liebknecht, Rosa Luxemburg ja monet muut jo manalle muuttaneet. MacDonaldin siipien suojassa sain tutustua moneen, joita en muutoin olisi saanut nähdä kuin vilahdukselta ja etäältä.
Sen vuoden lopulla ja seuraavan alussa Venäjän hallitus piti parhaana ryhtyä oikein molemmin kourin propagandatyöhön Suomea vastaan. Sain käsiini kokonaista viisi kappaletta erilaisia kirjasia, joissa kaikissa selitettiin, kuinka kauheita me suomalaiset olimme ja kuinka me emme ollenkaan ymmärtäneet jalon tsaarin ylenmääräistä laupeutta meitä kohtaan. Edward VII:n ja sir Edward Greyn aikaansaama entente cordiale Englannin ja Venäjän välillä alkoi vaikuttaa, ja moni, joka vielä äskettäin oli kuohunut suuttumusta tsaaria vastaan hänen Suomi-politiikkansa tähden, alkoi vetäytyä piiloon. Kauhukseni näin kerran, että kaikki mainitsemani viisi kirjasta oli asetettu Holbornin suureen, julkiseen kirjastoon pöydille, kaikkien nähtäväksi. Ei muuta kuin lähteä MacDonaldin puheille. Hän oli heti valmis tekemään voitavansa. Hän kirjoitti kirjastonhoitajalle, huomauttaen tälle kuinka puolueellista oli tarjota tuollaista lukemista ihmisille, kun suomalaisille ei oltu varattu mitään vastaustilaisuutta. Muutaman päivän perästä MacDonald ikäväkseen ilmoitti, ettei hänen pyynnöstään ollut apua. Kirjaset jäivät pöydälle. Mutta tulipa sinne samalle pöydälle myöskin Suomen asiaa selvästi selittävä kirja. Mistä lienee tullut, lienee kai taivaasta tipahtanut.
Vuosi. 1911 alkoi ankaralla iskulla MacDonaldille ja loppui vielä ankarammalla. Helmikuun alussa puolisoiden suloinen pikku poika, David, äkkiä sairastui ja kuoli, ja muutama päivä sen jälkeen kuoli MacDonaldin vanha äiti, johon hän oli lämpimästi kiintynyt. Muistan hyvin, kuinka syvä varjo lepäsi kodin yllä pikku Davidin poistuttua, ja vaikka Margaret MacDonald oli melkein vielä entistä ystävällisempi, tunsi, että talossa oli suru käynyt. Tuli sitten syyskuu, ja se toi mukanaan kovimman iskun, mitä Ramsay MacDonald koskaan on kokenut. Syyskuun 8 päivänä hänen vaimonsa, Margaret MacDonald, otettiin pois joukostamme.
En koskaan unohda syyspäivää, jolloin sureva ryhmä ystäviä seisoi Golder's Greenin kappelissa sanomassa jäähyväisiä vainajalle, joka oli meille kaikille käynyt niin kalliiksi. Hänen ruumiinsa, kukilla koristetussa arkussaan, annettiin sitten liekkien puhtaan voiman kulutettavaksi.
Muistan kuinka vaikeata oli puristaa MacDonaldin kättä ja nähdä, kuinka tuo kalpea mies oli kuin lamautunut. Oliko hän koskaan siitä virkoava? Hän oli kadottanut, ei ainoastaan vaimonsa, vaan lähimmän työtoverinsa, joka aina ymmärsi häntä, usein ehkä syvemmin kuin hän itsekään ymmärsi, ja joka aina ajatteli nopeasti ja selvästi, toimi johdonmukaisesti eikä koskaan omia vaivojaan surrut. Kuinka monta kertaa hän olikaan naisellisella vaistollaan ja kirkkaalla järjellään torjunut erehdykset ja johtanut asiat oikeaan suuntaan.
Onko MacDonald muuttunut tuon jälkeen? Oliko isku niin syvä, ettei arpi koskaan lakkaa kirvelemästä? Siinä kysymyksiä, jotka olivat melkein jokaisen mielessä sen jälkeen. Omasta puolestani sanon ilman pienintäkään epäilystä, että hän on kuin toinen mies hyvin monessa suhteessa. Hänestä on kadonnut entinen välittömyys, entinen iloinen tuttavallisuus, joka oli niin huomattava hänen vaimonsa eläessä. On niinkuin hänen vaimonsa olisi vienyt Ramsay MacDonaldin nuoruuden kanssaan hautaan. Margaret MacDonald oli ollut niin merkillisen nuori, vaikka hän oli jo neljäkymmentä täyttänyt, ja tuntui kuin kaikki hänen ympärillään olisi imenyt nuoruutta hänestä. Mutta sitten "hän nukkui, kun vielä oli päivä ja ennenkuin yön koleat varjot laskeutuivat kosteilla käsivarsillaan häntä syleilemään", kuten hänen miehensä kirjoitti elämäkerrallisessa kuvauksessaan vaimostaan. Hautaan tuntui vaipuneen myöskin Ramsay MacDonaldin nuoruus.
Mutta vaikka nuoruus onkin mennyt, on valtiomies jäljellä, voimakkaampana ja selväpiirteisempänä kuin koskaan ennen. On totta, että välittömyys myöskin on mennyt ja että hänessä on kehittynyt tuo valtiomiesten tavallinen ominaisuus, olla lähellä ja kaukana samaan aikaan. Hän on aina ystävällinen, mutta samalla aina aitauksen ympäröimänä. Ei kukaan voi sanoa olevansa hyvin lähellä häntä, mutta ei kukaan myöskään tunne olevansa kokonaan pois suljettu. Vanhoille ystäville hänellä on aina ystävällinen hymy, mutta minusta tuntuu aina, kuin hän samalla tahtoisi sanoa, että entiset ajat ovat olleet ja menneet, että niihin ei pidä koskea…