Rose oli tutustunut MacDonaldeihin noin vuotta ennen, ja koska hän aina voitti ihmisten sydämet, oli hän nytkin kuin kotonaan heidän luonaan.
Illalla olimme molemmat tuossa sittemmin niin tutuksi ja rakkaaksi käyneessä talossa, n:o 3 Lincoln's Inn Fields. Se ilta on pysynyt mielessäni melkeinpä pienintä piirrettä myöten, sillä se oli ensimmäinen kerta, jolloin sain olla aito englantilaisissa kutsuissa, missä henkinen ravinto oli niin paljon tärkeämpi kuin ruumiillinen kestitys, että jälkimmäinen monelta unohtui kokonaan. Jätimme päällysvaatteemme pieneen huoneeseen, nähtävästi jonkun makuuhuoneeseen, ja astuimme sisään. Kaksi keskikokoista huonetta oli ääriään myöten täynnä väkeä. Muutamat olivat puetut varsin komeihin, jalokivillä koristettuihin iltapukuihin, toiset olivat aivan vaatimattomissa, pitkähihaisissa puvuissa. Mutta kaikkien kasvoilla loisti iloinen, odottava ilme, ja huoneet kaikuivat vilkasta puhetta, naurua ja leikinlaskua.
Ensimmäinen, joka tuli puristamaan kättämme, oli iloinen, kiharatukkainen, noin kymmenvuotiaalta näyttävä poikanen, MacDonaldin esikoinen, Alister. Hän tarttui Rosen käteen, ja minäkin sain ohimennen kiinni hänen toisesta kädestään, kun hän innokkaasti selitti, että tuolla ovat isä ja äiti ja että nyt pitää joutua hyvin pian, ennenkuin joku taas ennättää heidät kokonaan anastaa.
Menimme siis niin pian kuin voimme tiheän tungoksen läpi. MacDonald ja hänen rouvansa ottivat meidät vastaan kuin vanhat tutut, koruttomasti ja sydämellisesti. Ensimmäinen, mikä pisti silmään, oli tietysti heidän ulkomuotonsa. Rouva MacDonald, omaa sukua Gladstone, oli aivan vaalea, keltatukkainen, sinisilmäinen. Ramsay MacDonald taasen oli tumma kuin etelämaalainen, hiukset sysimustat, iho oliivinkeltainen, silmät suuret, tummat, säihkyvät. Niin kaunista miestä näkee harvoin. Piti melkein vetää henkeään. "Te olette suomalainen", kuulin isäntäni sanovan. "Tulkaa kanssani tuonne toiseen huoneeseen, niin esittelen teille muutamia ystäviä, jotka mielenkiinnolla ja osanotolla ovat seuranneet Suomen vaiheita."
Toinen huone oli yhtä täpöisen täynnä kuin ensimmäinenkin. Isäntäni esitteli minut siellä suurelle joukolle, joista vielä selvästi muistuvat mieleeni parlamentin jäsenet Will Crooks, Keir Hardie ja W.C. Anderson, kaikki maamme lämpimiä ystäviä, mutta kaikki jo manalle muuttaneita.
Mutta missä oli tuo huhuttu englantilainen jäykkyys? Olin siitä niin paljon kuullut, että tunsin melkein jonkinmoista pettymystä, kun en sitä missään huomannut. Jokainen oli kuin kotonaan, ja oli varsin liikuttavaa, kuinka hyvää huolta he pitivät siitä, että minäkin, muukalainen, myös tuntisin olevani "kotona". Suomesta kysyttiin koko ajan, ja heidän lämmin osanottonsa antoi uutta rohkeutta ja toivoa. Ainakin Englannin Labour Party tiesi kohtalomme kovuuden ja oli valmis tekemään voitavansa auttaakseen. MacDonald ja pieni ryhmä hänen ympärillään otti puheeksi, eikö olisi syytä panna toimeen jättiläismielenosoitus Trafalgar Squarella tsaarin hirmuvaltaa vastaan Suomessa. Monesta syystä tuumasta ei silloin voinut tulla mitään, mutta siemen oli kylvetty, ja seuraavana vuonna se kantoi hedelmiä.
Kun maaliskuun alussa 1909 muutin Lontooseen varsinaisesti asumaan, asetti kohtalo suosiollisena minut asumaan niin lähelle MacDonaldeja, että minulla ei ollut muuta kuin kymmenen minuutin matka Lincoln's Inn Fieldsille. Siitä lähtien oli MacDonaldin perhe tukena ja turvana minulle moninaisissa vaiheissa.
Kysymys mielenosoituksesta Trafalgar Squarella tuli pian taas esille, ja koska siihen aikaan olin hyvin arka mitään tekemään, kysymättä neuvoja "vanhoilta ja viisailta", kirjoitin asiasta senaattori Leo Mechelinille, kysyen hänen mielipidettään. Hänen vastauksensa oli, että kaikessa propagandatyössä olisi käännyttävä professori Julio Reuterin puoleen, jolle "kagali" oli uskonut huolenpidon Lontoosta. — Kaikista vastustuksista huolimatta tuli mielenosoituksesta tosi.
Alusta vuotta 1909 syksyyn 1911 kohdistuvat muistoni paljon enemmän rouva MacDonaldiin kuin hänen mieheensä. Aviopuolisojen suhde toisiinsa oli niin lähellä täydellistä ihanneavioliittoa, kuin tässä maailmassa lienee mahdollista. Margaret MacDonald oli sieluna ja sydämenä siinä perheessä, ja Ramsay MacDonald oli hänen toiveittensa toteuttajana. Täydellinen luottamus, täydellinen ymmärtämys ja täydellinen vapaus — siitä syntyi mitä ihmeellisin sopusointu. Tuohon vaikutti arvattavasti myöskin se, että he sattumalta olivat niin täydellisesti yhtä mieltä siitä, mitä he tahtoivat, ja myöskin siitä, mitä tietä he tahtoivat kulkea päämääräänsä kohti. Molemmat olivat harvinaisen lahjakkaita, ja sen lisäksi Margaret MacDonald oli niin tavattoman avomielinen, niin vaatimaton, niin suora ja selväpiirteinen, että häntä oli aina helppo lähestyä. Siksi myöskin helpommin joutui hänen vaikutuksensa alaiseksi kuin hänen umpimielisemmän miehensä. Margaret MacDonaldilla näytti aina riittävän aikaa jokaiselle, eikä koskaan tarvinnut pelätä kylmää kohtelua, menipä hänen luokseen mille asialle tahansa.
Tältä ajalta ovat myöskin painuneet mieleeni monet illanvietot MacDonaldin perheessä. Aina kun Lontooseen tuli joku merkkihenkilö valtiollisista piireistä, joku, joka tosiaankin ansaitsi huomiota, oli iltama valmis. Aivan kuten ensikerrallakin, olivat huoneet täpöisen täynnä. Suuremman huoneen yhdellä seinämällä oli pitkä pöytä täynnä virvokkeita, teetä, kahvia, limonaatia ja leivoksia. Ei koskaan mitään muuta. Ohimennen sanoen, MacDonald ja koko hänen perheensä ovat aina olleet ankaran raittiita. Pöydältä sai jokainen mennä ottamaan mitä halusi, ilman erityistä tarjoilemista ja kursailemista. Läsnäolevat nuoret miehet kantoivat pöydänantimia niille, jotka eivät itse tahtoneet niitä noutaa.