Beatrice Webbin tyttönimi oli Beatrice Potter. Hän oli syntynyt hyvin rikkaassa kodissa ja oli lähinnä nuorin yhdeksästä sisaresta. Lapset olivat kaikki tavattoman lahjakkaita, ja kun sisarussarjassa ei ollut veljiä, jotka olisivat voineet anastaa vanhempien kaiken huomion ja huolenpidon, saivat nuo yhdeksän tyttöä mahdollisimman täydellisen kasvatuksen. Hiukan hymyillen luemme Beatricen äidin päiväkirjassa sanat: "Kaikista tyttäristäni on Beatrice ainoa, jonka lahjakkuus ei tunnu olevan keskinkertaista ylempänä…" Väkisinkin täytyy kysyä, millaisia vuosisadan neroja nuo muut sitten mahtoivatkaan olla, jos Beatrice oli vähälahjaisin heistä! — Paitsi lahjakkuuttaan tytöt olivat myöskin kauniita ja joutuivatkin siitä syystä pian hyviin, joskus suorastaan loistaviin naimisiin. Beatrice oli ainoa, joka muutamia vuosia yli kolmenkymmenen ehtineenä ei vielä ollut kenestäkään huolinut. Näytti tosiaankin siltä, kuin hän olisi aikonut pitää päätöksensä olla menemättä naimisiin ja uhrata koko elämänsä yhteiskunnalliseen työhön.
Hän sanoo itse muistelmissaan, että Lontoon seurapiiri, ei suinkaan sivistyksellään ja loistollaan, vaan typeryydellään antoi hänelle ensimmäisen herätteen, halun tutkia yhteiskunnallisia kysymyksiä. Hän oli mainittuun seurapiiriin jo aivan nuorena tuiki kyllästynyt ja haki jotakin parempaa, tyydyttävämpää. Hän kuvaa purevasti Lontoon seurapiirin neljää pääryhmää. Ensimmäinen ja loistavin sekä rajoitetuin oli hovipiiri, toinen oli vallassaoleva sekä sitä edeltänyt hallitus ja näiden pääkannattajat, kolmas oli miljoonamiesten ja rahamaailman ryhmä ja neljäs kilpaurheilupiiri. Noihin neljään piiriin kuuluvat henkilöt muodostivat "Lontoon seurapiirin". Tytöille tuota seurapiiriä pidettiin täysin riittävänä kasvatuslaitoksena. Jos tyttö oli siinä asemassa, että hänen ei tarvinnut huolehtia jokapäiväisestä leivästään, oli hänellä ainoastaan yksi huoli: päästä naimisiin niin pian kuin suinkin.
Beatrice Webb, kuvatessaan Lontoon seurapiiriä, huomauttaa eräästä piirteestä, josta verraten harvoin puhutaan: tuon seurapiirin vallanhimosta. Tietoisesti tai tietämättä tuntui jokaisen päämääränä olevan hankkia itselleen niin paljon vaikutusvaltaa kuin suinkin. Helpoimmin sen sai tietysti rahalla. Miljoonamiehillä oli aina suunnaton valta, mutta myöskin terävät aivot saivat aina tunnustuksen. 1880-luvulla ja aikaisemminkin, kun ensin alettiin puhua taitavista työväenjohtajista, näitä henkilöitä heti koetettiin vetää Lontoon seurapiiriin, ja vain heidän oma varovaisuutensa ja myöskin vaatimattomuutensa pelastivat heidät hukkumasta siihen joukkoon.
Beatrice Webbiä huvitti suuresti tuo havaintojen kerääminen, mutta samalla hän alkoi yhä huonommin viihtyä sellaisessa ympäristössä ja pyrkiä sieltä pois. Se ei ollut niinkään helppo asia, sillä äitinsä kuoltua hänen täytyi emäntää hoitaa isän komeata kotia.
Paitsi omaa luontaista taipumustaan vakavampaan toimintaan vaikutti häneen paljon hänen läheinen ystävyyssuhteensa Herbert Spenceriin. Näyttää siltä, kuin tuo kuuluisa filosofi olisi ollut enemmän kiintynyt tähän nuoreen ystäväänsä kuin kehenkään muuhun ihmisolentoon. He olivat hyvin paljon yhdessä, ja heillä oli pitkiä syvämietteisiä keskusteluja. Nuori Beatrice Potter kirjoitteli arvosteluja kreikkalaisten filosofien teoksista, ja Spencer korjaili ystävällisesti niitä ja keskusteli niistä neitosen kanssa. Spencerin ystävyys kesti koko hänen elinaikansa, ja vielä kuolinvuoteellaan hän kaipasi Beatrice Potterin seuraa. Ennen kuolemaansa hän pyysi Beatrice Potteria rupeamaan hänen teostensa julkaisijaksi ja hänen kirjalliseksi perijäkseen. Kauan epäröityään neitonen suostui siihen, mutta sitten tuli isku, joka koski hirveästi Herbert Spenceriin, nimittäin Beatrice Potterin kihlautuminen Sidney Webbin kanssa. Spencer pyysi tavata nuorta ystäväänsä ja ilmoitettuaan ensin, ettei mitenkään voinut onnitella Beatricea, sillä silloin hän puhuisi vastoin vakaumustaan, hän rupesi huolestuneena puhumaan entisestä sopimuksestaan, jonka mukaan Beatrice Potter tulisi julkaisemaan hänen jälkeenjääneet teoksensa ja kirjoittamaan hänen elämäkertansa. Nyt häntä peloitti se, että hänen maineensa tulisi kärsimään, kun hän oli noin lämpimässä ystävyyssuhteessa johtavan sosialistin kanssa! Hiukan ivallisesti neitonen heti tarjoutui luopumaan työstä, mutta se ei ollenkaan tyynnyttänyt Spenceriä. Hän ei tuntenut ketään muuta, jolle hän olisi voinut uskoa työn, sillä Grant Allen, joka ehkä olisi siihen kyennyt, oli juuri liittynyt Fabian-seuraan ja oli siis myöskin sosialisti! Vihdoin sovittiin asia siten, että eräs henkilö, joka Spencerin mielestä ei pystynyt työhön, sai sen tehtäväkseen, ja Beatrice Potter lupasi avustaa tätä niin paljon kuin saattoi, mutta hänen nimensä ei saanut näkyä, jotta filosofin maine ei menisi! — Kaikessa suuruudessaan ja kuuluisuudessaan Spencer usein osoitti varsin hämmästyttävää pienuutta. Monessa suhteessa hän muistuttaa Hans Christian Andersenia, jonka turhamaisuus oli jokseenkin samaa laatua. Mutta kaikista Herbert Spencerin heikkouksista huolimatta hänen ystävyytensä Beatrice Potteria kohtaan säilyi. Se ei koskaan horjunut, ennenkuin kuolema siitä teki lopun.
Toinen Beatrice Potterin senaikuinen ystävä, jonka vaikutus häneen oli vielä suurempi kuin Spencerin, oli kuuluisa englantilainen sosiologi Charles Booth. Beatrice Webb pitää Charles Boothia yhdeksännentoista vuosisadan suurimpana sosiologina, jonka vaikutusta ei voi liian suureksi arvioida. Charles Boothin seitsemäntoista nidettä, jotka käsittelivät elämisen ja työn ehtoja Lontoossa ja jotka olivat kirjoitetut seitsemäntoista vuoden kuluessa, olivat Beatrice Potterin voimakkaimpana herätyksenä. Hän käsitti nyt, että hänen päätehtäväkseen täytyi tulla yhteiskunnallisten olojen ja työläisten elämän tutkiminen.
Beatrice Webbillä on aina ollut selvillä, että kauniit teoriat eivät auta, vaan jokaisen täytyy itse ottaa selvä olevista oloista, jos mielii saada todellisia ja paikkansapitäviä tietoja. Ei siis muuta kuin tuumasta toimeen! Hän jätti hienot vaatteensa ja pukeutui työläisnaisen pukuun sekä otti nimekseen "Jones", joka on mitä tavallisin nimi Englannissa. Sitten hän läksi etsimään työtä, jota saikin. Hän työskenteli sekä Lontoon köyhissä osissa että muualla ompelijana ja sai siten itse nähdä ja kokea, millaista köyhien ompelijain elämä oli.
Charles Booth opetti hänelle sitten, kuinka tieteellistä tutkimustyötä oli tehtävä, ja pian kehittyi Beatrice Potterista mitä taitavin yhteiskunnallisten olojen tuntija Englannissa.
Hänen terveytensä oli noihin aikoihin verraten heikko, ja sisälliset taistelut heikonsivat sitä vielä yhä enemmän. Hän valittaa, että "Ego, joka kieltää" ja "Ego, joka käskee" olivat ainaisessa riidassa hänen sydämessään. Jonkinmoinen alakuloisuus pääsi tuon tuostakin vallalle hänessä, ja sen vallassa hän joskus teki sellaista, jota hän jälkeenpäin suuresti katui. Niinpä hän m.m. allekirjoitti mrs. Humphrey Wardin anomuksen, jossa pyydettiin, että hallitus ei antaisi naisille äänioikeutta. Hän muuttui sittemmin innokkaaksi feministiksi ja kertoo myöhemmin tuosta tempusta pahana harha-askelena — kuten se epäilemättä olikin.
Hän alkoi olla jo varsin tunnettu kirjailijana ja Lontoon olojen tarkkana tuntijana. Hallitus alkoi käyttää hänen apuaan, ja monet olivat ne komiteat, joissa hän oli tärkeänä jäsenenä ja joiden tarkoituksena oli saada aikaan parannuksia Lontoon hallinnossa. Vuonna 1891 hän julkaisi kirjan Britannian osuustoiminnasta, ja tämä kirja saavutti heti erittäin suuren menestyksen. Sitten seurasi vuosi 1892, joka lopullisesti määräsi hänen kohtalonsa, sillä silloin hän meni naimisiin Sidney Webbin kanssa. Itse hän kertoo, että mainittuna vuonna hänen oppiaikansa päättyi ja yhteistyö alkoi.