On vallan merkillistä, kuinka helposti ihmiset näyttivät unohtavan, että Beatrice Potter ja Sidney Webb olivat alkujaan kaksi eri henkilöä, jotka eivät edes tunteneet toisiaan ja joista kumpikin kulki omaa uraansa, kaukana toisistaan. On melkein mahdoton käsittää, että nuo molemmat, jotka niin selvästi kuuluvat yhteen, ovat ollenkaan tulleet toimeen erillään. Nyt se olisi aivan mahdotonta. Ne lukuisat kirjat, jotka sen jälkeen ovat ilmestyneet, ovat kaikki yhteistyötä, samoin kaikki ne laajat yhteiskunnalliset tutkimukset, joita he sen jälkeen ovat toimittaneet. Yhdessä he ovat tehneet työtä Fabian-seurassa, joka oli englantilaisen luonteenomainen, ensimmäinen sosialistinen yhdistys, jonka vaikutus on tuntunut yhteiskunnallisessa elämässä. Fabian-seura osoittaa mielestäni selvästi sekä heidän vahvat että heikot puolensa. Vahvana puolena on aina tunnustettava, että he ovat tehneet mitä vakavinta tieteellistä tutkimus- ja aatteiden selvittämistyötä. Heikkona puolena taas on, että Fabian-seuran työ on ollut yksinomaan kirjallista, tieteellistä laatua. — Kysyin kerran eräältä hyvältä tuttavalta, joka kuului tuohon seuraan, kuuluuko siihen yhtään työmiestä. Hän näytti hiukan nololta ja sanoi, että siihen kuului kyllä yksi työmies, mutta he eivät tietäneet, mitä kummaa hänelle olisi tehtävä. Varminta kai olisi sulkea hänet lasikaappiin ja näytellä muille todisteena, että kyllä seuraan kuului työläisiäkin! — Sosialisti-aristokraatit eivät ole mikään tuntematon ilmiö Englannissa!
Ensimmäisessä työväen hallituksessa Sidney Webb oli kauppaministerinä. Kaikki ihmettelivät, miten hän saattoi tulla toimeen, kun hänellä ei aina voinut olla Beatricea turvanaan. Parlamentin ulkopuolella heidän yhteistyönsä kyllä oli ehkä entistä selvempää. Beatrice Webb perusti heti parlamentaarisen työväenklubin, joka on siksi lähellä parlamenttitaloa, että parlamentin jäsenet voivat käydä siellä syömässä lunchia kello yhden aikaan. Mainittu klubi muistuttaa hieman Fabian-seuraa, sekään ei suinkaan ole avoinna kaikille työväenpuolueen jäsenille, vaan verraten harvoille valituille.
Kuten tiedämme, pikku seikat vaikuttavat usein ihmisiin paljon enemmän kuin tärkeät pääseikat. Se seikka esimerkiksi, että työväen hallituksen jäsenet pukeutuivat hovipukuun käydessään ensikerran kuninkaan hovissa, herätti mitä kiusallisinta huomiota, varsinkin Skotlannissa, ja siitä keskusteltiin kauan. Totta on, että Sidney Webbiä arvosteltiin vähemmän ankarasti kuin muita, sillä kaikki tiesivät hänen olevan kaikissa seikoissa, pienissä yhtä hyvin kuin suurissakin, vakuutetun "asteittaisuuden välttämättömyydestä", ja että hän ei siis ilman muuta voinut muuttaa vanhoja hovisääntöjä. Ja häneen nähden iloinen nauru lievensi katkeruutta. Sattui näet niin, että leikillinen kohtalo asetti Sidney Webbin astumaan ulos Buckingham-palatsista yhdessä maanviljelysministeri Buxtonin kanssa, ja valokuvaajat käyttivät hyväkseen tilaisuutta saadakseen erittäin huvittavan kuvan. Sidney Webb on, kuten jo olen maininnut, hyvin lyhyt, ja Noel Buxton on pitkä kuin jättiläinen. Molemmat kävelivät vieretysten, puettuina polvihousuihin, silkkisukkiin ja hullunkuriseen hattuun. "Times" painatti kuvan palstoilleen, eikä totisinkaan voinut olla hymyilemättä sitä katsellessaan. Sama asteittaisuuden välttämättömyys, jota Sidney Webb saarnaa, estää kaiketi Englantia luopumasta monista ikivanhoista tavoista, jotka syrjäisestä tuntuvat lievimmin sanoen naurettavilta. Tuo sama asteittaisuuden välttämättömyys on tehnyt molemmista Webb-puolisoista mitä ankarimmat parlamenttien puoltajat. Jos parlamenttien arvoasema ja valta vähenee, vähenee samassa määrässä kansojen vapaus. Se on heidän luja vakaumuksensa. Parlamenteilla on brittiläisessä työväenpuolueessa ankaria vastustajia, mutta niin kauan kuin molemmat Webbit, Bernard Shaw ja Ramsay MacDonald johtavat parlamenttien puolustusliikettä, lienee tuskin syytä pelätä parlamenttien kukistumista.
Webb-puolisot ovat erittäin tuotteliaita yhteiskunnallisia kirjailijoita. Harva se vuosi ilmestyy heiltä yhteinen kirja milloin mistäkin taloudellisia kysymyksiä taikka paikallishallintoa koskevista aineista. Merkillisin mielestäni on heidän kirjansa: "Perustuslaki Suur-Britannian sosialistiselle valtakunnalle", joka ilmestyi vuonna 1920. Se on liikuttava todistus siitä, kuinka he vielä haudastakin tahtovat auttaa sen yhteiskunnan muodostamista, josta he ovat kauneimmat unelmansa unelmoineet, sillä he voinevat tuskin odottaa, että nuo unelmat tulevat toteutumaan heidän eläessään.
Molemmat puolisot ovat lähellä seitsemääkymmentä. Mutta molemmat ovat vielä täysissä voimissa ja täydessä työssä. Bernard Shaw valitti äskettäin, että hän on jo päässyt samaan luokkaan kuin Pyhän Paavalin katedraali, Tower-silta ja Wembleyn näyttely, joita jokaisen Lontooseen-tulijan täytyy käydä katsomassa ja ihailemassa. Melkein samaa voi jo sanoa Webbeistäkin. Sellaisten Lontoossa-kävijäin lukumäärä, jotka mielellään uhraavat minkä katedraalin tahansa, jos vain pääsevät Webbejä tapaamaan, alkaa kasvaa peloittavassa määrässä. Sidney ja Beatrice Webb kuuluvat, niinkuin Shawkin, siihen esitaistelijain valiojoukkoon, joka on uhrannut neronsa ja koko elämäntyönsä toteuttaakseen ihanteita, joiden he uskovat tuovan onnea tälle ja tuleville sukupolville.
MILJOONAMIEHIÄ.
Miljoonamiehiä, sitä oikeata lajia, niitä, jotka ovat tyhjästä itse luoneet miljoonansa, tapaa nykyaikana ainoastaan Amerikassa. Sellaiset miljoonamiehet, jotka ovat miljoonansa perineet eivätkä vielä ole jaksaneet niitä loppuun kuluttaa, ovat melkein aina ikäviä, tyhjänpäiväisiä, ahdasmielisiä. Niistä ei kannata puhua.
Ensimmäinen "self-made", omatekoinen miljoonamies, jonka tapasin
Amerikassa, oli Andrew Carnegie.
Myöhään syksyllä, 1912, oli Bertha von Suttner käymässä Amerikassa, ja Amerikan rauhanyhdistys, jonka puheenjohtajana oli Andrew Carnegie, oli tietysti päättänyt juhlia häntä komeasti. Amerikan rauhanyhdistys oli samanlainen kuin rauhanyhdistykset ylimalkaan siihen aikaan olivat — ja ehkä ovat vieläkin — yhdistys, joka ajoi innokkaasti rauhan asiaa rauhan aikana ja sotaa sodan aikana. Käytännölliset amerikkalaiset kai arvelivat, että kaikki tapahtukoon oikealla ajallaan! Oli vallan luonnollista, että tämän yhdistyksen puheenjohtajana oli Andrew Carnegie.
Sanomalehdet olivat pitäneet suurta melua siitä, että pannaan toimeen komeat päivälliset Bertha von Suttnerin kunniaksi, sillä hänen kuuluisa kirjansa, "Aseet pois!", joka tuotti hänelle Nobelin rauhanpalkinnon, oli hyvin tunnettu ja ihailtu myöskin Amerikassa.