Päivällisistä tuli tosi, ja hämmästykseni oli aika suuri, kun eräänä päivänä sain kutsun tulla Bertha von Suttnerin kunniaksi pidettäville päivällisille komeaan Astor-hotelliin New Yorkissa. Kutsukirjeessä oli mainittu, että kunniavieraana oli paronitar Bertha von Suttner ja puheenjohtajana Andrew Carnegie. Amerikassa, kuten Englannissakin, on sääntönä, että kaikissa hiukankin juhlallisissa päivällisissä on puheenjohtaja, jonka vallassa on vaatia ketä tahansa läsnäolijoista pitämään pienen puheen ja jonka luvatta ei kukaan saa nousta puhumaan.
Tietysti noudatin kutsua ja saavuin oikealla ajalla Astor-hotelliin. Siellä odotti minua toinen yllätys. Minut kuljetettiin sisään ja asetettiin istumaan n.s. puhujien pöytään, Andrew Carnegien vasemmalle puolelle. Hänen oikealla puolellaan istui tietysti kunniavieras. En vielä tänä päivänäkään tiedä, ketä saan kiittää odottamattomasta kutsusta noille päivällisille ja niin juhlallisesta pöytäsijoituksesta. Mutta sellaista tapahtuu Amerikassa! Siellä ei aina olla niin selvillä meistä eurooppalaisista, ja amerikkalaisten synnynnäinen ystävällisyys panee heidät usein menemään hyvin pitkälle suosionosoituksissaan. Olipa miten oli, minusta tuntui varsin hauskalta, eikä minun asiani ollut nyt hakea syitä ja seurauksia! Jo ennenkuin menimme ruokasaliin, olin tullut esitellyksi Bertha von Suttnerille, joka erinomaisen herttaisesti suuteli minua ja vakuutti syvää myötätuntoaan Suomea kohtaan, jonka synkät vaiheet hän hyvin tunsi. Hänestä on säilynyt mielessäni mitä kirkkain ja kaunein muisto.
Vasta ruokasalissa tulin esitellyksi Carnegielle, kun minut asetettiin hänen viereensä istumaan. Tietysti olin kuullut hänestä hyvin paljon, ja myöntää täytyy myöskin, etten juuri koskaan ollut kuullut kenenkään sanovan hyvää sanaa hänestä. — Olin kuullut, kuinka hän aikoinaan kidutti työväkeään Pittsburgissa, terästehtaissaan, kuinka hän käytti itsekkäästi omaksi hyväkseen Bessemerin nerokkaan keksinnön, välittämättä paljoakaan keksijästä, ja kuinka hän haikailematta kokosi miljoonansa toisten hiestä ja verestä. Sanottiin myöskin, ettei hän koskaan enää uskaltanut itse näyttäytyä Pittsburgissa, sillä hänen uhriensa tulinen viha kauhisti häntä. On tietysti mahdollista, että kaikki tuo oli edeltäkäsin synnyttänyt mielessäni syvän vastenmielisyyden, vaikka en ollutkaan siitä silloin aivan tietoinen. Vasta kun istuin häntä lähellä ja hän alkoi puhua kanssani, alkoi tuo vastenmielisyys kasvaa hirvittävästi. Tuossa hän istui kuin pehmeä, harmaa sammakko, ulkonevat silmät pyöreinä, kädet vavisten kuin pelosta…
Merkillinen on ihmisluonto. Koetin ankarasti puhua järkeä itselleni. Hänen käytöksensä minua kohtaan oli ystävällistä, moitteetonta, kuten maailmanmiehen ainakin, ja tiedän, että minunkin käytökseni oli kohteliasta ja moitteetonta. Ja kumminkin tunsin koko ajan yhä kasvavaa vastenmielisyyttä.
Tiedän, että monessa ihmisessä taistelee kaksi olentoa vallan selvästi, niin selvästi, että melkein luulisi omilla korvillaan kuulevansa heidän keskustelunsa omassa sydämessään. Juuri niin kävi minun nyt. Ensimmäinen olento, viisas ja tyyni ja järkevä, sanoi, että tämähän on vallan hullua. Eihän hän ollut ainakaan minulle mitään pahaa tehnyt, ja nythän oli iloiset päivälliset, jolloin kaikkien täytyi koettaa parastaan tehdäkseen ne miellyttäviksi sekä Bertha von Suttnerille että Carnegielle. Paha aavistus näet sanoi minulle, että Carnegie vallan hyvin tunsi tuon kylmän inhovirran vasemmalla puolellaan. Ihminen tuntee sellaisen. Nyt piti tosiaankin koettaa parantaa asioita!
Toinen olento vastasi heti: Entä sitten, vaikka hän onkin sinulle kohtelias! Miten hän kohteli veljiäsi ja sisariasi Pittsburgissa? Halpa-arvoinen oli hänelle ihmisveri, kun oli rahaa ansaittavana.
Ensimmäinen olento koetti puolustaa: Mutta onhan hän nyt koettanut tehdä hyvää noilla rahoillaan. Kuinka monta suurenmoista kirjastoa hän onkaan perustanut Amerikkaan ja moneen paikkaan Euroopassakin!
Ha-haa, nauroi toinen olento ilkkuen. Onhan niitä kirjastoja jos jossakin! Hän on niitä perustanut kaiketi lahjoakseen Jumalaa, jotta edes muutamat tahrat tulisivat pyyhityiksi pois elämän kirjasta! Vanha mies, vanha ja heikko. Kädetkin tuolla lailla tutisevat!
Ukko parka! Minun kävi häntä samalla hirveän sääliksi. Tiesinhän, kuinka siitä ilveiltiin, että hän aina vaati kirjastoihinsa oman nimensä ja oman kuvansa seinälle taikka veistokuvan alustalle, jossa se heti pisti silmään. Monin paikoin Amerikassa olikin siitä syystä kieltäydytty vastaanottamasta lahjaa kirjastoon, koska ei tahdottu pystyttää muistopatsasta Carnegielle. Olihan veristä ivaa, että Euroopassa, Haagin rauhanpalatsissa, silmä heti kohtasi kaksi kuvaa, "rauhansankarit", Carnegien ja Nikolai II:n! Vaikka eihän siitä pidä syyttää Carnegiea. Kun ihmisiin menee tuollainen loistava valhe, niin minkä sille kukaan voi! Eikä suinkaan Carnegien kuva ollut siellä sen häiritsevämpi kuin Nikolainkaan! Toinen uhrasi elämänsä valmistaakseen sotavarustuksia, ja toinen käytti niitä. Eläkööt maailman rauhansankarit!
Muistui mieleeni Carnegien syntymäkaupunki, Dunfermlin, joka minusta aina oli ollut miellyttävimpiä paikkoja Skotlannissa. Sinne oli ukko tehnyt suuria lahjoituksia. Dunfermlin on myöskin Robert Brucen syntymäkaupunki, enkä missään paikassa maailmassa ole niin selvään tuntenut uuden ajan ja vanhan ajan taistelua kuin siellä. Robert Bruce ja Carnegie! Nuo kaksi eivät koskaan saata toisiaan ymmärtää. Korkealla kukkulalla on vanha iänikuinen linna, jossa kuningas Malcolm ja ihana kuningatar Margareta vielä öisin näyttäytyvät Dunfermlinin asukkaille heitä varoittamassa, kun jokin vaara uhkaa. Linnan vanhassa kirkossa oli Robert Bruce haudattuna, kivisessä kirstussa ja kivisessä haudassa, kuten sopii kansallissankarin. Mutta mitä teki Carnegie? Hän kaivatti Robert Brucen haudasta ylös, korjautti toisen puolen kirkkoa ja laski Brucen uuteen, hienoon hautaan, jonka päällä hohtava hautakivi prameilee. Voi sinua Robert Bruce! Mahdoitko kääntyä uudessa, muodikkaassa ympäristössäsi!