Olin aina epäillyt noiden kirjojen alkuperää, mutta vasta ensikerran käydessäni Amerikassa kyselin tuota asiaa. Nuori sanomalehtimies, jolta sitä tiedustelin, purskahti iloiseen nauruun: "Myöntäkää, että arvelitte, kuten luulen eurooppalaisten yleensä arvelevan, että Carnegie ja Ford yht'äkkiä tunsivat herätyksen sielussaan ja istahtivat silloin hienon kirjoituspöytänsä ääreen, ottivat kultakärkisen kynän käteensä ja lahjoittivat maailmalle kirjallisen neronsa esikoisen!" — Koetin heikosti vastustaa hänen runollista väitettään, mutta pitihän minun myöntää, että siinä oli totta toinen puoli. Vasta nyt minulle selvisi, kuinka vallan mahdoton tuollainen otaksuma oli. Vaikka tuollaisilla maankuuluilla miljoonamiehillä, kuin Carnegie ja Ford ovat, olisi ollut kykyäkin luoda kirjallisia merkkiteoksia (jota kykyä heillä ei mitenkään voi otaksua olevan), ei heillä koskaan olisi voinut riittää aikaa sellaiseen työhön. Kirjoja ei sentään luoda noin vain höyrykoneen vauhdilla. — Eurooppalainen tietysti nyrpistää nenäänsä ja sanoo, että elleivät he ole kirjojen tekijöitä, niin on kirjallista varkautta julkaista ne heidän nimissään, mutta käytännöllisellä amerikkalaisella on toinen käsitys. Näin jatkoi ystäväni, sanomalehtimies:

"Tiedättekö, että minä mahdollisesti kohta tulen kirjoittamaan erään miljoonamiehen muistelmat? Se on tietysti suuri asia näin nuorelle sanomalehtikirjailijalle, sillä mies maksaa ruhtinaallisesti, monta vertaa enemmän kuin mikään kustantaja, jos nyt ollenkaan saisin kustantajaa! Mitä minä siitä välitän, vaikka hän piirtää oman nimensä kansilehdelle? Kaikki ihmiset toki arvaavat, että hänen kirjallinen osuutensa teokseen rajoittuu kansilehteen, ja minä kyllä pidän huolta siitä, että 'todistamaton huhu’ tietää kertoa, kuka on kirjoittanut kansilehden jälkeisen osan…"

"Mutta kuinka te tiedätte mitään hänen muistelmistaan?"

"Joitakin pääseikkoja — taikka oikeastaan ne, joita hän itse pitää pääseikkoina — hän tietysti kertoo minulle. Sitten kyselen lisää hänen ihailevilta aikalaisiltaan, ja loput osaan kyllä itse panna kokoon. Onhan meillä, amerikkalaisilla sanomalehtimiehillä, sentään jonkin verran mielikuvitustakin…"

Olen koettanut miettiä, mikä mahtaa olla syynä tuohon miljoonamiesten vallan epäjohdonmukaiseen esiintymiseen kirjailijoina. Onhan heillä mainetta kyllin miljoonamiehinä! Ja vaikeata on uskoa, että miehet, joilla on niin hirvittävä määrä työtä omalla alallaan, jonkin sisällisen voiman pakosta antautuisivat uudelle, täysin tuntemattomalle ja paljon vaativalle alalle. En voi ymmärtää, että siihen on muuta syytä kuin tuo varsin tavallinen inhimillinen heikkous, että tahtoo olla jotakin, jota ei ole. Mutta miksi he eivät seuraa keisari Wilhelmin esimerkkiä, ruveten yksin tein runoilijoiksi, maalareiksi, säveltäjiksi ja ties miksi? Siksi, että kirjailija-ala helpommin kuin mikään muu antaa maailmalle sen käsityksen, että mies, vaikka onkin "self made", omatekoinen, kumminkin on korkealla henkisellä tasolla ja tekee aatteellista työtä yhtä suurella antaumuksella kuin kokoilee dollareita. Omatekoisen miehen usko, että hän tässäkin asiassa voi noin vain ilman muuta sokaista ihmiskunnan silmät, on vallan liikuttava ja osoittaa, kuinka syvästi hän tuntee dollarin vallan. Hänen kokemuksensa eivät varmaankaan ole tätä uskoa särkeneet.

Toinen asia, josta kuulin paljon Amerikassa, oli se ankara arvostelu, joka tuli miljoonamiesten rouvien osaksi. En tutustunut yhteenkään miljoonamiehen rouvaan, niin etten voi omasta kokemuksestani mitään sanoa. En nähnyt koskaan heitä yhdessä miestensä kanssa. Arvostelu, jonka kuulin, oli sellainen, että he ylimalkaan olivat sanomattoman paljon alempana aviomiehiään intelligenssiltään, tarmoltaan, käyttäytymistavoiltaan ja muilta hyviltä ominaisuuksiltaan. Väitettiin, toisin sanoen, että he olivat henkisesti vallan vähäpätöisiä eivätkä ollenkaan käsittäneet, kuinka paljon hyvää he olisivat voineet aikaansaada satumaisilla käyttövaroillaan. — "Euroopassa te voitte paljon paremmin käyttää yhteiskunnan hyväksi sellaisia henkilöitä", sanoi amerikkalainen ystäväni, "te valitsette heitä kunniapuheenjohtajiksi hyvää tarkoittaviin seuroihin, pyydätte heitä laskemaan peruskiviä lastenkodeille ja sairaaloille sekä avaamaan basaareja varattomien säätyhenkilöiden avustamiseksi. Sillä lailla puristatte heiltä aika sievosia summia antamatta heille kumminkaan tilaisuutta liian paljon sekaantua itse asiain johtoon. Me amerikkalaiset olemme vielä kaikki liian omatekoisia ymmärtääksemme kaikkia tuollaisia temppuja."

Tuo saattoi olla kaikki totta, mutta se ei mitenkään selittänyt sitä seikkaa, että juuri miljoonamiehet, joilla epäilemättä oli vara valita, olivat vaimoikseen valinneet henkilöitä, jotka olivat heitä niin paljon alemmalla tasolla. Eräs helsinkiläinen taiteilija-ystäväni, jonka kanssa asiasta puhelin, antoi minulle mielestäni vallan pätevän selityksen. Hän piti asiaa aivan luonnollisena, sillä kuinka saattoi kukaan vaatia, että niin raskaan työtaakan alla huokaileva henkilö, kuin miljoonamies epäilemättä on, voisi kiinnittää syvää huomiota tulevaan rouvaansa. Työ on hänellä kaikki kaikessa. Mutta tulee sitten aika, jolloin hänen mieleensä tulee ajatus, että hänellä pitäisi olla perillinen, joka tulisi jatkamaan tuota tärkeätä työtä. Hänen pitää siis hommata vaimo itselleen. Mutta kuka on hänen valittunsa? Hänellä ei koskaan ole ollut aikaa katsella tyttöihmisiä. Täytyy kai ruveta nyt katselemaan, ei siinä muu auta! Hän joutuu tilaisuuteen, jossa on koko lauma neitosia koolla, ja heidän joukossaan on yksi, jolla on helakanpunainen pusero. Se pistää heti silmään, ja tyttö itsekin näyttää terveeltä ja sievältä. Mitäpäs siitä sen enempää miettii, kosii, saa myöntävän vastauksen ja menee naimisiin. Miljoonamies saa perillisen, työ ja miljoonat yhä kasvavat, eikä hän jouda sen enempää sitä asiaa miettimään. Punapuseroinen tyttö saattaa olla viisas, saattaa olla tyhmä, saattaa olla hyväluontoinen taikka pahasisuinen — kuka siitä välittää! Hän on tehnyt tehtävänsä, synnyttänyt miljoonamiehelle perillisen, ja palkaksi siitä hän saa viettää lopun elämäänsä ilman "leipähuolia". Hän saa tuhlata rahaa niin paljon kuin haluaa, kunhan hän vain ei häiritse miljoonamiestä tämän tärkeissä tehtävissä.

Miljoonamiehillä, kuten useasti muillakin neroilla — sillä nerojahan he epäilemättä ovat alallaan — ei näy olevan paljon lapsia. Carnegiella oli yksi ainoa tyttö, hyvin kivulloinen ja heikko, ja Henry Fordilla on yksi ainoa poika.

Amerikkalaisista miljoonamiehistä tunnen Henry Fordin useamman kuin yhden tapaamisen perusteella. Olin yli kaksi viikkoa hänen seurassaan joka päivä ja puhelin usein hänen kanssaan. Se tapahtui n.s. Fordin rauhanlaivassa, joka joulukuun alussa 1915 läksi Hobokenin rannasta, mukanaan parisataa kutsuvierasta, ja saapui sitten vähän ennen joulua Osloon (silloiseen Kristianiaan). Tuosta merkillisestä matkasta on niin paljon kirjoitettu, etten tahdo siitä enää monta sanaa sanoa, vaan koetan sen sijaan kertoa itse isännästämme mitä muistan.

Myönnän heti, että minulla oli Fordin suhteen syvä ennakkoluulo, jota Carnegien tapaaminen ei suinkaan ollut vähentänyt. Mitä hän olisi sen parempi kuin muutkaan! Myönnän toki heti, että hyvin pian sain hävetä tätä ennakkoluuloani, sillä Ford oli vallan toinen tyyppi.