"Voi sinua rakas poika raukka", hymyili Anna. "Elä nyt anna minun typerän pahan tuuleni huolestuttaa mieltäsi. Tietysti tahdon tädin ja Elsan tänne ja Eksköldin myös."
"Mutta kuule, Anna, mikä johtui mieleeni muistaessani tätiäsi. Oletko huomannut mistä me aina yhdessä ollessamme olemme puhelleet?" Hart hymyili aivan kuin hiukan häpeissään.
"Mistäkö?" Anna katseli kysyvästi Hartiin. "Kysy ennemmin mistä me emme ole puhuneet. Löytyykö enää sitä asiaa auringon alla, jota emme olisi kosketelleet?"
"Löytyypä kyllä. Me olemme alati vain puhuneet — — niin, häpeän sen sanoa — minusta — minun töistäni, minun intresseistäni, minun suruistani, minun iloistani j. n. e. mutta eräästä olennosta, jonka nimi on Anna Hemmer ei ole sanottu sanaakaan."
"Voi sinun päähänpistojasi poikaseni", nauroi Anna. "Tahdotko sinä nyt välttämättömästi saada minut ilmaisemaan, että kaikki nuo luetellut ilot ja surut ja intressit ja epäintressit ovat myöskin — minun? Noh, onko sinun pikku itserakkautesi nyt tyydytetty?"
"On — liiaksikin. Mutta minun mieleeni johtuu se seikka että Anna Hemmer oli olemassa jo ennenkuin tämä merkillinen mies tuli hänen tielleen."
"Niin — oli kyllä. Mutta se Anna Hemmer kuoli ja haudattiin silloin Vapunpäivänä." Annan ääni värähti oudosti, sillä hän tunsi että tuo ehkä ei ollutkaan niin totta kuin hän oli luullut. Kuka ties vaikka entisyys saattaisi uudestaan virota eloon?
"No niin, minun pitää siis tyytyä siihen selitykseen", virkkoi Hart.
"Elä pahastu, Anna, siitä mitä sanoin."
"En. Päinvastoin olen iloinen, että tahdoit tietää hiukan enemmän minusta, ja tuntuu kuin tahtoisin sinulle kertoa, mitä en ole vielä kenellekään kertonut."
Anna oli käynyt hyvin totiseksi ja katse, jonka hän loi Hartiin, oli arka ja rukoileva.