"Anna, tahtoisin niin mielelläni tulla niin lähelle sinua, että saisin ottaa osaa elämääsi vähän enemmän kuin tähän asti."
Hartin katse oli suora ja lämmin, mutta hänen olennossaan oli niin paljon poikamaista iloa ja reippautta, että Anna selvästi tunsi, kuinka vähän Hart itsekään uskoi omia sanojaan, että Annalla oli ollut elämää ennen heidän tutustumistaankin.
Väkisinkin Annan suu vetäytyi hymyyn.
"Lapsi, lapsi, sinulleko minä huoliani tyhjentäisin."
Mutta nyt kävi Hart vuorostaan totiseksi. Häntä kiusasi tuo tunne, että
Anna piti häntä lapsena vain.
"Enkö minä koskaan saa olla sinun ystäväsi, Anna? Se alkaa käydä hiukan nöyryyttäväksi tuo tieto, että minä sinun silmissäsi olen pahankurinen lapsi vain, jota on lelliteltävä ja tuuditeltava pois tosihuolista."
Hart hengitti syvään, eikä katsonut Annaan.
Anna ei vastannut mitään. Syvä, sanaton riemu täytti hänen rintansa. Ei, se ei ollut lapsi tuo enää, vaan mies, joka oli hänen ystävänsä, ja jolle hän sai avata sielunsa salaisimmatkin sopukat.
"Olli, tiedäthän että vietin lapsuuteni ja ensi nuoruuteni täti
Huovisen luona?" Annan ääni oli aivan tyyni nyt.
"Tiedän."