"Mutta et tiedä miksi sieltä läksin pois?"
"Isäsi luo — kun isäsi oli niin yksin — eikö niin?"
"Ei — en minä silloin ajatellut muiden yksinäisyyttä, kuin omaani."
Hart katsahti Annaan. Anna oli hyvin kalpea ja hänen silmänsä näyttivät pohjattoman syviltä tummuudessaan, kun ne katsoivat jonnekin epämääräiseen etäisyyteen. Hart tunsi äkkiä melkein pelkoa. Oli kuin hän olisi houkutellut esiin asioita, joiden seurauksia hän ei osannut aavistaa. Hänen melkein teki mieli pyytää, ettei Anna virkkaisi mitään. Mutta hän ei saanut sanaa suustaan.
"Niin — se oli se vanha tarina. Minä rakastin ja petyin."
Hart ei voinut vieläkään puhua. Vähän ajan perästä Anna jatkoi:
"Kun hänet tapasin, en ymmärtänyt ollenkaan epäillä. Minä annoin itseni aivan ilman ehtoja, ilman rajoituksia. Olin juuri täyttänyt 20 vuotta ja koko sieluni oli täynnä odottavaa hellyyttä. Kun hän sitten tuli ja osoitti minulle että minä olin hänelle enemmän kuin muut, luulin sitä rakkaudeksi ja annoin — annoin paloittelematta koko sieluni hellyyden."
"Eikö hän rakastanut sinua?" kysyi Hart hiljaa.
"Ei — ei paljon."
"Mitä tarkoitat?"