"Hän oli hiukan mieltynyt minuun — ehkä paljonkin. Katsoppas, hän oli niitä miehiä, joilla aina täytyy olla joku, jolle he osoittavat jonkunmoista suojelevaa hellyyttä — ei hän mitään sen syvempää tarkoittanut — sen ymmärrän nyt, kun katkeruus on haihtunut. Ja kun hän sitten huomasi että rakastin häntä — enhän peittänyt häneltä, että maailma ilman häntä oli minulle kuollut — silloin hän pakeni. En tiennyt hänen lähteneen pois — muilta sen kuulin. Ja muilta kuulin myös että hän oli lähtenyt — morsiamensa luo."
"Semmoinen konna!"
"Ei ollenkaan, Olli, ei vähääkään. Semmoista tapahtuu alituiseen, ilman että kukaan siitä konnan nimeä saa — ja se olisikin väärin. Hän menetteli oman luontonsa, oman käsityskantansa mukaan — minä omani. Ja toisen piti murtua — elämä sen vaati. Ei ollut syy hänen eikä minun."
Hart ei vastannut mitään. Uudet, oudot ajatukset risteilivät hänen mielessään. Hetken perästä Anna jatkoi kääntyen häneen.
"Niin se särkyi nuoruuteni onni, mutta, Olli, se tuli ehyeksi taas, kun sain sinut ystäväkseni."
Nuo sanat sattuivat omituisen kipeästi Hartiin. Hän alkoi niin peloittavan selvästi aavistaa, mitä hänen ystävyytensä merkitsi Annalle. — Ystävyys! Hyvä Jumala, sekö nimitys oli se oikea? Anna piti itsepäisesti siitä kiinni, mutta — —? — Ei, hän ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun — — — Käyköön kuinka kävi — hän ei väistynyt velvollisuuttaan.
"Anna — Anna ystävä — kiitos luottamuksestasi", sanoi hän vihdoin hiljaa.
"Ei puhuta niistä surullisista ajoista sen enempää", virkkoi Anna reippaasti ja nousi seisaalleen. "Lähdetäänpä nyt vielä hiukan kävelemään, niin sanon sinulle erään asian, jota olen viime aikoina miettinyt."
"Mikä se on?"
"Se, etten koskaan ole nähnyt sinua muiden ihmisten parissa kuin isän ja minun — niin, ja kerran Eksköldin."