"Tietysti", hymyili Eksköld, "vaikkei minusta Anna tosin ole niin aivan pikkunen — perhosiin verraten."
Anna ojentihe suoraksi hymyillen iloisesti, vaikka Eksköldin ääni tuntui hänestä sanovan enemmän kuin sanat.
Rouva Huovinen katsoi moittivasti tuota ryhmää. Joko nyt Eksköldkin rupesi Annaa liiaksi huomaamaan? Ei, se oli sula mahdottomuus.
Mutta siltä nyt todellakin näytti. Eksköld näkyi aikovan täyttää professorilta saaman toimensa perusteellisesti. Hän oli iloinen ja laski leikkiä enemmän kuin koskaan, mutta pysytteli koko ajan Annan läheisyydessä, välittämättä rouva Huovisesta ja Elsasta ollenkaan.
Ja tuskin koskaan oli Anna ollut hänelle niin kiitollinen kuin nyt. Hänestä tuntui olo niin helpolta, kun Eksköld piti koko seuraa vireillä, peittäen hänen huolensa leikkipuheillaan.
Vene kolahti kohta Haapasaaren rantaan. Teekupit ja leivokset kannettiin maihin ja Hart kiirehti Vilman ja Elsan kanssa tekemään tulta kivien väliin, missä teevesi oli keitettävä.
"Rouva Huovinen", kuului äkkiä Eksköldin iloinen ääni, "tässä on erittäin mukava kivi istuimeksi, jos suvaitsette."
Ja rouva Huovinen suli heti lempeäksi sekä asettui kivelle.
"Minun täytyy", lisäsi Eksköld yhtä iloisesti, "viedä Anna hiukan kävelemään. Hän näyttää vähän vilustuneelta, ja koska setä uskoi minulle kokonaan Annan tällä retkellä, täytyy minun pitää huolta isällisistä velvollisuuksistani."
Kuinka kiitollinen Anna oli siitäkin, että hän nyt pääsi hiukan pois tästä seurasta. Oli niitä sentään eliitti-ihmisiä olemassa, jotka sanaakaan selittämättä tunsivat, mitä oli tehtävä. Arvid Eksköld kuului niihin. — Entä Hart, hänen ystävänsä, hänen rakkain — —