XII.

Anna oli kirjoittanut rouva Huoviselle melkein joka viikko aivan lyhyitä ilmoituksia olostaan ja voinnistaan. Hän oli asettunut pieneen italialaiseen kaupunkiin ja tuntui viihtyvän siellä erittäin hyvin. Alussa hän vain kirjoitti olevansa hyvin väsynyt, mutta toivovansa virkistymistä.

Hart ja Eksköld kävivät usein herrasväki Huovisen luona kuulemassa uutisia Annasta, ja rouva Huovinen huomasi ilolla, että Eksköld taas rupesi yhä paremmin ja paremmin viihtymään heidän kodissaan. Elsa olikin tilaisuudessa näyttämään kaikki hyvät ominaisuutensa, jotka alati suurenevassa määrässä vetivät Eksköldin huomion puoleensa. Tyttö oli verraten hiljainen ja hyvin taloudellinen. Ja vaikka hän joskus sanoikin pieniä typeryyksiä, joita äiti nähtävästi oli hänen päähänsä pannut, ei se ollut niin vaarallista. Aika oli kyllä tasoittava semmoiset pikku epätasaisuudet. Hänestä tulisi varmaan malliemäntä. Eksköld alkoi taas täydellä todella miettiä kaikenlaisia mahdollisuuksia. Ja hän viihtyi hyvin tuossa mukavassa kodissa, jossa häntä pidettiin kuin ruhtinasta.

Vilma Aarnio oli tietysti aina mukana illanvietoissa ja joskus vielä muitakin nuoria.

Mutta ei Vilman vilkkaus eikä mikään voinut poistaa pilviä Hartin otsalta. Hän oli ainoa tuossa seurassa, jota näkyi huoli painavan. Vilma Aarnio luopuikin pian kaikista yrityksistä elähyttää Hartia, sillä hän oli nyt vakuutettu löytäneensä syyn Hartin alakuloisuuteen. Häntä nähtävästi vaivasi epätietoisuus, kumpiko, Vilmako vai Anna, saisi hänen sydämessään etusian. Vilma kyllä tiesi kokemuksesta, kuinka kiusallista tuommoinen epätietoisuus oli. Mutta Vilma oli hyväsydäminen tyttö, ja silloin yhden kerran Haapasaaressa Anna oli täydellisesti voittanut hänen sydämensä. Hän päätti siis olla jalomielinen ja luopua kokonaan kilpailusta. Paitsi sitä hänellä oli jo vallan selvillä, että hän kaikissa tapauksissa kirjoittaisi sen romaaninsa itsestään ja ylioppilas Miettisestä. Juoni oli jo valmis: kaksi kansanlasta, toinen rikas, toinen köyhä, jotka lukemattomia esteitä voitettuaan kohoavat yhteiskunnan ylimmille huipuille ja löytävät toisensa, Hart oli siihen vallan tarpeeton.

Tavallisesti Hart poistui hyvin aikaisin heidän seurastaan syyttäen työtä. Ei kukaan kumminkaan käsittänyt, mitä kiireellisiä töitä hänellä mahtoi olla nyt, kun hänen perhoskirjansakin jo oli valmis. Se oli herättänyt suurta huomiota ja alituiseen näkyi lehdissä otteita ulkomaalaisten aikakauskirjain kiittävistä arvosteluista. Mutta ei tuo yleinen tunnustuskaan näyttänyt voivan antaa iloa hänelle.

Syyslukukausi kului loppuun ja joulu oli käsissä, mutta Annalta ei ollut vieläkään tullut mitään tietoja Hartille, jotka olisivat oikeuttaneet hänet kirjoittamaan ja sanomaan sanottavansa. Tämä epätietoisuus oli saattaa hänet sairaaksi levottomuudesta. Hän ei uskaltanut, ei tahtonut ajatella tulevaisuutta. Eikä työkään nyt antanut hänelle viihdykettä. Eksköld oli määrätty väliaikaisesti hoitamaan professorinvirkaa ja Hartilla oli yhä vieläkin Yksityislyseon tunnit. Sen lisäksi hän kyllä koetti ahkerasti jatkaa tieteellisiä töitään, mutta eipä se ottanut onnistuakseen.

Eksköldin kanssa hän ei aikonut kilpailla professorin virasta, se oli hänellä selvillä. Ja se kyllä hiukan rauhoitti ja tyynnytti häntä, mutta eihän se tietysti voinut poistaa hänen tärkeimpiä huoliaan.

Se oli myöskin hänellä selvillä, että hänen kohtalonsa oli Annan käsissä. Jos Anna häntä rakasti, oli hänen velvollisuutensa selvä. Mutta miksi tuo ei tuottanut iloa hänelle, vaan kalvavaa levottomuutta? Olihan Anna sama kuin ennen, jonka vertaista ei ollut toista. Eihän kukaan muu nainen ollut herättänyt hänessä tuota vakavaa kunnioitusta, tuota tyyntä, voimakasta lämpöä.

Tietysti se oli tuo ainainen, vanha ristiriita, joka taas oli vallannut hänet, tuo ristiriita, joka ei koskaan sallinut hänen täydellisesti antautua mihinkään, vaan paloitteli hänet pieniksi pirstaleiksi. Mutta Annahan oli aina ennenkin voinut luoda sopusointua ristiriitaan, miks'ei nytkin? Kun hän vain saisi varmuutta, varmuutta!