Hart käveli levottomana huoneessaan, kun palvelija koputti ovelle ja ojensi hänelle kirjeen. Se oli Annalta. Hart säpsähti oudosti ja hetken verran välähti hänessä toivomus, ettei tuo kauan odotettu tieto olisi tullutkaan. Epätietoisuus oli ehkä parempi.
Mutta hän poisti levottomat ajatuksensa ja avasi kirjeen. Se oli vallan lyhyt ja sisälsi vain seuraavaa:
"Rakas ystävä! — Lupasinhan kirjoittaa sinulle, kun tuntisin olevani terve. Ja nyt olen terve, terveempi kuin koskaan ennen. Jos tietäisit kuinka nämä siunatut kuukaudet täällä yksinäisyydessä ovat antaneet minulle voimia. Kaikki on selvinnyt taas, Olli, niinkuin toivoit ja sinulle myöskin varmaan kaikki selviää, vaikka sinulla vielä ehkä onkin jotain epäilyksiä.
En voi enkä tahdo nyt kirjoittaa sinulle enempää, koska muutamien viikkojen perästä taas toivon saavani sinut tavata siellä kotimaassa. Kuinka odotan sitä hetkeä, jolloin taas istut vieressäni ja minä saan sinulle tyhjentää suruni ja iloni, ennen kaikkia suuren rauhallisen iloni. Hyvästi siksi sinä ystävistä paras!
Anna."
Hart luki kirjeen uudestaan. Mitä se ilmaisi hänelle? Se oli levollinen ja iloinenkin, mutta Hart ei vähimmässäkään määrässä löytänyt siinä vastausta niille kysymyksille, jotka painoivat hänen mieltään.
Mutta sehän olikin luonnollista. Annahan oli vain luvannut ilmoittaa hänelle, milloin hän saisi kirjoittaa. Ja nyt oli tuo lupa tullut. Muutaman viikon perästä Anna aikoi palata kotiin, mutta sitä ennen täytyi kaikki olla selvillä. Kirjeessä oli paitsi sitä helpompi puhua kaikki.
Mutta mikä raskas, kuolettava paino taas laskeutui hänen mielelleen.
Hart keräsi kaikki voimansa. Hänen täytyi nyt päättää ja nopeasti.
Sitten oli helpompi.
Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja nuo sanat, joita hän niin usein oli ajatellut, olivat nyt kirjoitettavat. Ei hän tahtonut olla monisanainen. Annahan tiesi jo kaikki. Mitä hänellä oikeastaan enää olikaan sanottavaa? —