PEKKA: (Itkuun pullahtaa.) Nyt se naiminen jäi! Kunhan saisin edes nais-palvelijan! — Hyvästi pastori! Tule pois Anni!
ANNI: Vielä hyvästi! — Ei ole pastori rovastin veroinen, kova ja armoton on mies.
ÄÄNI OVELTA: Jos pastori tulisi saliin, eräs herra tahtoisi kiiruimmiten puhutella.
PASTORI: Jahah. (Menee.)
PEKKA: Anni, Anni, ei tässä uppiniskaisuus ja kovakorvaisuus mitään auta.
RISTO: Niin, se on turhaa kamppailla ja pulikoida. Tämäpä nyt oli ikävää, kun et sinä Pekka riepu opetellut paremmin lukemaan, kun kerta emäntää meinasit.
ANNI: Ei Pekan mieltä saa pahoittaa, hän on ilmankin surullinen. Eikä se ole Pekan vika, vaan vanhempiensa, kun eivät ole lapsena opettaneet lukemaan.
PEKKA: Ei sitä, hyvä Risto, nyt tämän tähden viitsi opetella lukemaan. Ja kun vielä tämä pastori vaatii teet ja keet! Kuka niitä kaikkia jaksaa oppia! Enkä minä akkaa meinannut ottaakaan, mutta kun se tupa alkoi valmistua, niin siinä eräänä päivänä juolahti mieleeni että jospa olisi oma puolisokin.
ANNI: Eihän se Pekka ole morsianta ennemmin meinannutkaan.
PEKKA: No se nyt oli sillä tavalla, että kun minä keskiviikkona menin kylälle, tuli tämä minua vastaan leip'lapio olalla niin se löi kohta luontoani ja oli olevinaan kuin leipätaikina silmäini edessä, siinä uudessa tuvassani — ja ikäänkuin Anni olisi jo häärännyt siinä taikinapytyn ääressä ja happaman haju ihan kuin olisi jo leimahtanut nenääni. Sitten kun porsas iloissaan juoksee vikittää tämän perässä ja vinkuu minkä jaksaa, silloin jytkähytti pahasti sydäntäni.