(Venyttää pitkään loppusäettä.)
PEKKA: (Menee veisuun aikana polvillaan kontaten uunin luokse, sylkee, niistää nenäänsä kädellään, pyyhkii sormensa saapasvarteen; palaa samaten takaisin. Kun veisuu loppuu nousevat kaikki ylös. Yht'aikaa:) Hyvästi! Hyvästi pastori! (Menevät.)
PEKKA: (Mennessään.) Hyvästi vaan ja kiitoksia nyt hyvin paljo, hyvä pastori! Tulipas siitä vaan tosi lopultakin, he, he, hee!
LOPPU.
TEATTERI SIVEELLISENÄ LAITOKSENA.
Kirj. Friedrich Schiller, Viipuru 1876.
Yleinen, vastustamaton taipumus uuteen ja erinomaiseen, jokaisen halu tuntemaan itsensä liikutetuksi on, Sulzellin väitteen mukaan, teatterin synnyttänyt. Uupuneena jalommista hengen ponnistuksista, väsyneenä yksitoikkoisen, usein rasittavankin työ-alansa askareista ja kyllästynyt aineelliseen nautintoon, täytyy ihmisen mielessään tuntea jonkunlaista tyhjyyttä, joka hänen alinomaista vaikutushaluansa vastustelee. Yhtä soveltumatonna eläimen kannalla kauan elämään, kuin ymmärryksen ylevämpää työtä lakkaamatta jatkamaan, kaipaeli luontomme semmoista välitilaa, joka yhdistäisi nämä vastakkaisuudet, lievittäisi ankaraa mielen jännitystä suloiseksi sopusoinnuksi ja helpoittaisi vuoroittelevaa muuttumista tilasta toiseen. Tätä vaikuttaa ylipäätään ainoastaan kaunotaiteellinen aisti eli kauneuden-tunto. Mutta koska viisas lainsäätäjä on velvollinen kahdesta vaikuttimesta jalompaa valitsemaan, niin hän ei tyydy siihen, että on saattanut kansansa taipumukset vahingoittumattomiksi, vaan hän käyttää niitä mahdollisuuden mukaan korkeampien tarkoitusten välikappaleiksi koettaen niistä tehdä onnen lähteitä, ja siksipä valitsee hän ennen kaikkia teatterin, joka toimintoa haluavaiselle hengelle avaa äärettömän alan, antaa jokaiselle sielunvoimalle ravintoa, liiaksi ainoatakaan jännittämättä, ja yhdistää ymmärryksen ja järjen viljelemisen ylevimpään ajan-vietteesen.
Joka ensiksi huomautti siitä, että valtion vakavin tue on uskonto — jota paitsi laitkin kadoittavat voimansa, hän on tietämättänsä puolustanut teatteria sen kenties ylevimmältä kannalta. Juuri tämä riittämättömyys, tämä valtiollisten lakien epävakaisuus, joka tekee uskonnon valtiolle välttämättömäksi, määrää samalla teatterin siveellistä vaikutusvoimaa. Laki, tahtoi hän sanoa, teroittaa velvollisuuksia ainoastaan kieltämällä — uskonto vaatii todellisia toimia. Laki ainoastaan ehkäisee yhteiskunnan elämää häiritseviä vaikutuksia — uskonto sitä vastaan velvoittaa semmoisiinkin toimiin, jotka sitä edistävät. Edellinen hallitsee ainoastaan tahdon näkyväisiä ilmauksia, teot yksistänsä ovat sen käskylle alttiina — jälkimäinen levittää tuomiovaltansa aina sydämen salaisimpiin sopukoihin, seuraten ajatuksia niiden alkulähteesen saakka. Lait ovat imartelevaisia ja muuttuvaisia, kuten ihmisten luonteet ja lumot — uskonto sitä vastaan sitoo ankarasti ja ijäti. Mutta jos nyt otaksuisimmekin asian laidan semmoiseksi, jommoisena se ei kuitenkaan ole, — jos myönnyttäisimme uskonnolle semmoisen vallan jokaisen ihmisen sydämessä, voikohan se sen sittenkään täydelliseksi muodostaa? Uskonto (eroitan tässä sen jumalallisen ja valtiollisen puolen) vaikuttaa ylipään enemmän aistin-alaiseen kansanluokkaan — ehkäpä juuri aistillisuuden kautta niin tenhokkaasti. Jos tämän siltä riistämme, on se voimaton ja minkä kautta vaikuttaa teatteri? Suurimmalle osalle ihmiskuntaa ei uskonto ole enää mistään arvosta, jos kuvaannollisuus ja vertaukset siltä poistetaan, tahi jos riistämme pois sen kuvaukset taivaasta ja helvetistä — ja paljaita mielikuvituksiahan nuo kuitenkin ovatkin, arvoituksia ilman selitystä, hirmukuvia ja viehätyksiä kaukaisuudesta. Mikä tue siis uskonnolle ja laille, jos ne liittyvät teatterin kanssa yhteen, jossa on havainto ja elävä nykyisyys, jossa pahat ja hyvät tavat, onnellisuus ja kurjuus, hulluus ja viisaus tuhansina selvinä ja todellisina kuvina tulevat toinen toisensa perästä näkyviin, jossa sallimus selittää arvoituksiaan, kehittelee vyyhtiään meidän nähden, jossa ihmissydän himojen kidutuspenkillä tunnustaa vienompiakin tunteitaan, naamarit putoavat, poskimaali haihtuu ja totuus tuomitsee, lahjomattomia kuin Ithadamantus.
Teatterin tuomiovalta alkaa, missä maailmallisten lakien voima päättyy. Kun rehellisyys kullan sokaisemana puheitten palveluksessa mässäilee, kun mahtavain ilkityöt pilkkaavat sen voimattomuutta ja ihmispelko sitoo esivallan kädet, silloin ottaa teatteri miekan ja vaa'an haltuunsa, kutsuen paheita peljättävän tuomioistuimensa eteen. Mielikuvitteen ja historian, entisyyden ja tulevaisuuden kaikki vallat ovat sen viittaukselle alttiina. Runouden kaikkivaltias ääni kutsuu esille ammoin mullaksi maatuneita riettaita pahantekiöitä uudistamaan ilkeätä elämäänsä opiksi kauhistuvalle jälkimaailmalle. Voimattomina, kuten ontevan peilin luomat kuvat, vaeltavat vuosisatojen peljätykset silmiemme ohitse, ja kauhistuen kiroamme heidän muistoansa. Kun ei enää siveysoppia opeteta, ei uskontoa uskota eikä lakiakaan ole olemassa, on meitä vielä Medea kauhistava, palatsin portaita alas kun hän astua horjuelee, lapsen murhattuansa. Jokainen tuntee terveellistä kauhistusta, kiittäen mielessään hyvää omaatuntoansa, kun Lady Macbeth, hirveänä unissa kävelijänä, pesee käsiään ja koettaa kaikilla Arabian hyvillä hajuilla poistaa pahaa veren lemua. Yhtä varmaan, kuin silmin-nähtävä kuvaus vaikuttaa kuollutta puristavia ja laimeata kertomusta voimakkaammin, yhtä varmaan vaikuttaa teatterikin syvemmin ja kestävämmästi kuin siveysoppi ja laki. Mutta tässä se ainoastaan auttaa maallista oikeutta, vaan onpa sillä toinen, paljoa laveampikin ala avoinna. Tuhansia paheita, joiden edellinen sallii olla rankaisematta, tämä rankaisee; tuhansia hyviä tapoja, joista toinen ei virka mitään, käskee teatteri noudattaa. Tässä se kulkee viisauden ja uskonnon jälkiä. Näiden puhtaista lähteistä ammentaa se opetuksiaan ja esikuviansa, pukien ankaran velvollisuuden ihanaan, viehättävään asuun. Niillä ihanilla tunteilla, päätöksillä, tuskilla se täyttää rintamme, mitä taivaallisia perikuvia asettaakaan se meidän harrastuksillemme! — Kun Augustus, lempeäluontoinen, jalo kuin ne jumalat, joita hän kunnioitti, ojentaa kätensä petturille Chinalle, joka jo luuli lukevansa kuolemantuomion hänen huulillaan, ja sanoo: "olkaamme ystäviä, China! —" kukapa katsojista ei sellaisella hetkellä, ollakseen jalon roomalaisen kaltainen, mielellänsä tahtoisi puristaa verivihollisensa kättä? Kun Franz von Sickingen matkatessaan ruhtinasta kurittamaan ja taistelemaan vieraan oikeuden puolesta, äkkiarvaamatta taaksensa katsahtaen näkee savun nousevan linnastaan, johon hänen vaimonsa ja lapsensa jäivät avuttomiksi, ja hän — sanaansa pitääkseen, jatkaa matkaansa — kuinka suuri on silloin ihminen — kuinka pieni ja halpa tuo peljätty, vastustamaton sallimus!
Yhtä miellyttävinä kuin hyvät avut näkymällä kuvautuvat, yhtä ilkeiksi paheet sen pelottavassa peilissä näyttäivät. Kun avuton heikkomielinen Lear kuningas tuona myrskyisenä yönä turhaan kolkuttaa tyttärensä asunnon ovea, repii valkeita hiuksiaan, ripotellen niitä tuuleen, kertoo raivostuneille elementeille, miten julma hänen oma Regan on ollut, ja kun hän lopulta tuskan vimmassa puhkeaa näihin kauhistaviin sanoihin: "minä olen antanut teille kaikki!" kuinka inhottavalta näkyy meistä kiittämättömyys silloin, miten juhlallisesti vannommekaan lapsellista kunnioitusta ja rakkautta!