Vaan vieläkin avarammalle ulontaa teatteri vaikutuspiirinsä. Missä uskonto ja laki pitävät ihmistunteiden tarkastamista itsilleen halventavana, siinä työskentelee teatteri vielä sivistykseksemme. Yhteiskunnan menestystä haittaavat yhtä usein hullumaisuudet kuin rikoksetkin. Kokemus, yhtä vanha kuin maailmakin, opettaa, että ihmiselämässä usein suurimmat tapaukset riippuvat hienoimmista, vähimmin huomattavista asianhaaroista ja että meitä, tekojen syitä tutkiessamme, kymmenin kerroin naurattaa, ennenkun kerrankaan kauhistumme. Luetteloni pahanilkisistä ihmisistä lyhenee päivä päivältä ja hullujen lukumäärä kasvaa kasvamistaan. Kun jonkun sukupolven koko siveellinen turmelus on alkuansa yhdestä ja samasta lähteestä, kun kaikki rajattomiksi kypsyneet paheet, mitkä sitä ikänänsä häväisevät, ovat ainoastaan jonkun ominaisuuden eri muotoja tahi korkeampia asteita, jota ominaisuutta kaikki lopulta yksimielisesti nauramme ja rakastamme, niin miks'ei luonto toisessakin sukupolvessa samoin kehkeytyisi? Minä tiedän vaan yhden ainoan salaisen keinon, jolla estäisi ihmisiä pahenemasta, ja se on varjella hänen sydäntänsä heikkouksista. Tätä vaikutusta voimme odottaa paljon teatterilta. Se se on, joka hullujen edessä pitää peiliä ja saattaa niiden tuhansia eri ilmiöitä terveellisen pilkan voimalla häpeämään. Mitä se edellisen mukaan liikuttaen ja kauhistuttaen vaikutti, saa se täällä (kenties pikemmin ja varmemmin) pilalla ja ilkulla aikaan. Jos tahtoisimme arvostella huvi- ja murhenäytelmiä niiden vaikutuksen suuruuden mukaan, niin ehkäpä kokemus antaisi edellisille etusijan. Pilkan ja halveksimisen loukkaava vaikutus ihmisen ylpeyteen on tuntuvampi, kuin inhon herättämä mielipaha omassatunnossa. Meidän pelkurimaisuutemme piileksen sitä, mikä kauhistaa, mutta juuri sama pelkurimaisuus antaa meidät pilkan tutkaimille alttiiksi. Narrien parantelemiseen vaaditaan omituista hienompaa aistia, jota ei missään niin paljon kuin näyttämöllä harjoiteta. Kenties annamme jollekin ystävällemme luvan hätyyttämään tapojamme ja sydäntämme, mutta vaivalla suomme hänelle ainoankaan pilkkanaurun anteeksi. Rikoksemme sallivat tarkastajan ja tuomarin, pahat tapamme tuskin todistajaakaan. — Teatteri yksin saattaa leikkiä laskea heikkouksistamme, koska se säästää arkatuntoisuuttamme, eikä huoli siitä, kuka tässä oikea narri on. Punastumatta näemme naamarimme putoavan ja olemme mielessämme kiitolliset tuosta lempeästä muistutuksesta.
Vaan teatterin suuri vaikutus ei ole tähän vielä läheskään päättynyt. Enempi kuin mikään muu valtion julkinen laitos, on teatteri käytännöllisen viisauden koulu, kansallisen elämän opas ynnä pettämätön avain ihmissydämen salaisimpiin pohjukoihin. Myönnän tosin, että itserakkaus ja omantunnon paatumus useinkin tekevät mitättömiksi sen parhaimmatkin vaikutukset, että vielä tuhannet paheet häpeämättä julkeavat rehennellä sen peilin edessä, tuhannet hyvät tunteet kimmoavat voimattomina takaisin katsojain kylmiltä sydämiltä, luulenpa vielä lisäksi, ettei Molièren Harpago vielä ole yhtään koronkiskuria parantanut, että itsemurhaaja Beverley lienee harvoja virkaveljistään palauttanut hirveästä pelin-himosta, ettei Karl Moor'in kamala ryövärihistoria tee maantiellä kulkemista paljoa turvallisemmaksi — mutta jos supistammekin tätä teatterin suurta vaikutusta, jos olisimme kyllin kohtuuttomat sitä kokonaan kieltämäänkin — kuinka äärettömän paljo voimaa sillä kuitenkin vielä on jälellä! Jos ei se paheitten määrää voi lopettaa eikä vähentääkään, niin saattaahan se kuitenkin meitä niitä tuntemaan. — Näiden riettaiden, näitten hullujen kanssahan on meidän eläminen. Meidän täytyy heitä välttää taikka vastustaa; meidän pitää heidät hävittää taikka sorrumme itse. Mutta nyt he eivät enää voi äkkiarvaamatta karata päällemme. Me olemme valmiit heidän hankkeitaan vastustamaan. Teatteri on meille ilmoittanut salaisuuden, miten voimme heidät huomata ja tehdä vain ilmoittamattomiksi. Sepä riisti ulkokullatulta taidokkaan naamarin, näyttäen meille verkot, joihin kavaluus ja viekkaus olivat meitä kietoa. Se tuopi ilmiin petoksen ja vääryyden niiden mutkikkaista sokkeloista, paljastaen näitä hirvityksiä päivän valolle. Mahdollista on, ettei kuoleva Saara himojen orjaa peljätäkään, etteivät rangaistun viettelyksen kuvat voi hänen hehkuansa kylmettää ja että joku juonikas vehkeilijätär mielii todenperään tämän vaikutusta vastustaa — onpa kuitenkin onnellista, että pahaa aavistamaton vilpittömyys jo tuntee hänen kujeensa, että teatteri opetti epäilemään hänen valojaan ja vapisemaan hänen hyväilyksistänsä.
Ei ainoastaan ihmisiä ja ihmisluonnetta, vaan kohtaloakin saattaa teatteri meidät tarkkaamaan, opettaen meille tuota suurta onneemme tyytymisen taitoa. Elämämme juoksussa on sattumuksella ja suunnitelmalla yhdenarvoinen osa; jälkimäistä me ohjaamme, edellisen alaisiksi täytyy meidän ehdottomasti antautua. Kylliksi siis voittoa meillä, kun välttämättömät kohtaukset eivät tapaa meitä hämmästyneinä, koska rohkeutemme ja neromme ovat semmoisissa ennestään harjaantuneet ja sydämemme on karaistu iskua vastaan. Teatteri esittää meille ihmisellisten tuskain moninaisia kohtauksia. Taitavasti se vie meidät outoihin ahdistuksiin ja palkitsee meitä hetkellisestä tuskastamme suloisilla kyyneleillä ynnä oivallisella rohkeuden ja kokemuksen kasvaimella. Siinä seuraamme hyljättyä Anadnea Naxon läpi, laskeumalla hänen kanssaan Ugolinon nälkätorniin ja astumme hirveälle mestauslavalle kuuntelemaan hänen seurassaan kuolon juhlallista hetkeä. Siinä kuulemme luonnon julkisesti ja vastustamattomasti todeksi vakuuttavan, mitä sielumme hiljaisena aavistuksena tunsi. Toverin holvissa petetty lemmikki tuntee kuningattarensa suosion itseltään kadonneeksi. — Nyt, kun kuolema on silmäin edessä, kadottaa tuskaantunut Moor koko kavalan sonatillisen viisautensa. Ijankaikkisuus laskee erään vainajan ilmoittamaan salaisuuksia, joit'ei kenkään elävä voi tuntea, ja huoleton pahantekijä kadottaa viimeisetkin kauheat juonensa, kun jo hautakin rupeaa kielittelemään.
Mutta teatteri ei ainoastaan saata meitä tuntemaan ihmisten kohtaloita, vaan se opettaa meitä vielä kohtuullisiksi onnettomia kohtaan ja lempeiksi heitä tuomitessamme. Ainoastaan koko hänen tuskansa syvyyden mitattuamme, saamme lausua hänestä päätöksen. Ei liene ilkeämpää rikosta kuin varkaan — vaan tuomitessammekin vuodatamme sääliväisyyden kyyneleen, kun näemme sen hirveän ahdistuksen, jonka vallassa Edvard Ruhberg täytti tekonsa! — Itsemurhaa inhoamme yleisesti rikoksena; mutta kun näemme, miten Marialle raivoisan isän uhkauksilla kiusattuna, rakkauden ahdistamana ja luostari-muurien hirmuisuutta peljäten tyhjentää myrkkymaljan, kukapa meistä silloin tahtoisi tuomita nurjan perusaatteen surkuteltavaksi uhriksi joutuneen? Ihmisyys ja kärsivällisyys alkavat kohota aikamme vallitseviksi perusaatteiksi; niiden säteet ovat tunkeuneet aina oikeussaleihin ja vielä edemmäksi — meidän ruhtinastemmekin sydämiin. Kuinka suuri osu tästä taivaallisesta työstä lieneekään luettava teatterin ansioksi? Sehän saattaa ihmiset ihmisen tuntemaan ja ilmaisee sen salaisen konehiston, joka käyttää hänen toimiansa.
On eräs omituinen ihmisluokka, jolla on suurempi syy kiittää teatteria, kuin kellään muulla. Siellähän maailman suuret saavut kuulla, mitä eivät koskaan tahi ani harvoin kuulevat — totuuden; täällä he näkevät, mitä eivät koskaan muuten näe — ihmisen.
Niin suuret ja moninaiset ovat hyvän teatterin ansiot siveellisestä valistuksesta; eivätkä ne ole pienemmät koko ymmärryksen kehityksenkään suhteen. Näillä korkeammillakin aloilla osaa vasta mielevä järjen mies ja innokas isänmaan rakastaja sitä oikein hyödykseen käyttää. Hän silmäilee ihmiskuntaa, verraten kansat keskenään sekä vuosisadat toistensa kanssa ja havaitsee, miten suurempi kansanluokka on vaipunut ennakkoluulojen ja arvelujen kahleisin, jotka aina vastustavat sen onnellisuutta — miten totuuden puhtaammat säteet valaisevat ainoastaan muutamia yksityisiä, jotka ovat tuon pienen voiton kenties koko elämänsä kustannuksella ostaneet. Millä tavalla voi viisas lainsäätäjä tehdä koko kansan niistä osalliseksi?
Teatteri on yhteinen valtasuoni, johon kansan ajattelevista, paremmista jäsenistä virtailee viisauden valo, leviten sieltä suloisina säteinä koko yhteiskuntaan. Oikeampi käsitystapa, valistuneemmat periaatteet, puhtaampi tunto virtaavat siitä koko kansan suoniin; raakuuden, pimeän taikauskon sumu hajoaa, voittavaa valoa pakenee yö. Näistä monista paremman teatterin oivallisista hedelmistä tahdon ainoastaan kahteen viitata. Kuinka yleisesti on muutamina viimeisinä vuosina ruvettu sietämään eri uskontoja ja kirkkokuntia. — Jo ennenkun juutalainen Nathan ja Saladin sarasenilainen saattoivat meidät häpeämään, saarnaten sitä taivaallista oppia, ettei tyytyväisyys Jumalassa riipu yksistään siitit, mitä me arvelemme hänestä — jo ennenkun Joseph II vastusti hurskaan vihan peljättävää lohikäärmettä, istutti teatteri ihmisyyttä ja laupeutta meidän sydämiimme, kammoittavat kuvaukset pappein pakanallisesta julmuudesta opettivat meitä uskonnollista vihaa välttämään — ja tämänpä kauhean kuvastimen edessä pesi kristillisyys itsensä puhtaaksi häpeäpilkuistansa. Yhtä onnellisella seurauksella voisi teatteri vastustaa kasvatuksellisiakin erhetyksiä; on vielä odotettavana näytelmäkappale, jolla olisi sisältönä tämä merkillinen aine. Mikään seikka ei ole seurauksiltansa valtiolle tärkeämpi kuin tämä, ja kuitenkaan ei yksikään ole niin alttiiksi annettu, niin rajattomasti hairausten ja kansalaisten kevytmielisyyden saaliiksi jätetty. Ainoastaan teatteri voipi oikein liikuttavasi! kuvailla meille leväperäisen kasvatuksen surkuteltavia uhria; siinä isämme oppisivat luopumaan itsepintaisista menetystavoistansa, äitimme järjellisemmin lapsiansa rakastamaan. Väärät käsitykset eksyttävät parhaimmankin kasvattajan sydämen; paljoa pahempi sitä, jos he vielä menetystavallansa rehentelevät ja perusohjeittensa mukaisesti saattavat heikot kasvajansa, ihmisrakkauden laitoksissa ja ansarissa perikatoon.
Samalla menestyksellä voi teatteri — jospa tämän tajuaisivat ruhtinaat ja valtion esimiehet — ojentaa kansan harhaluulot hallituksen ja hallitsijan suhteen. Lainsäätävä valta puhuu siinä vertauksissa alamaisille, puhdistaen itsensä heidän syytöksistään jo ennenkun ne ilmi tulevatkaan ja tukahduttaen heidän epäilyksensä varsin huomaamattomasti. Yksin teollisuus ja keksintö-aistikin vilkastuisivat teatterin vaikutuksesta, kun vaan runoilijat pitäisivät velvollisuutenaan olla isänmaanystäviä ja valtio alentaisi itsensä heitä kuulemaan.
En voi mitenkään olla huomauttamatta siitä, miten mahtavasti hyvä vakinainen teatteri vaikuttaa kansallishenkeen. Kansallishengeksi nimitän jonkun kansan mielipiteitten ja taipumusten yhtäläisyyttä ja sopusointua niissä asioissa, joista toinen kansa ajattelee ja tuntee eri tavalla. Ainoastaan teatterin on mahdollista tämmöistä yksimielisyyttä synnyttää suuremmassa määrässä, koska se liikkuu kaikilla ihmistiedon eri aloilla, näyttää elämän erilaiset asemat ja valaisee sydämen syvimpiä kammioita; koska se yhdistää itseensä kaikki säädyt ja kansan-luokat, vaikuttaen siten suoranaisesti ymmärrykseen ja sydämeen. Jos kaikissa teatteri-kappaleissa vallitsisi sama pääjuoni, jos runoilijamme olisivat keskenään yksimieliset ja yhdistyisivät vahvaan liittoon tämän tarkoituksen saavuttamiseksi — jos heitä kirjoittaessaan johtaisi ankara valinta ja he käyttäisivät kynäänsä ainoastaan kansallisten asiain esittämiseen — sanalla sanoen, jos näkisimme sen päivän, jolloin meillä olisi kansallisteatteri, silloin me olisimme oikea kansa. Mikä sitoi kreikkalaiset niin vahvasti toisiinsa? Mikä veti kansaa niin vastustamattomasti teatteriin? Ei mikään muu kuin näytettävän kappaleen isänmaallinen sisältö, kreikkalainen henki, yli kaiken käyvä harras osanotto valtion toimiin, teatterista lähtevä korkeampi ihmisyys.
Teatterilla on vielä eräs ansio, jonka sitä mieluummin otan puheeksi, koska arvelen, että vastustajat jo ilman sitä ovat voitetut. Mitä tähän asti on sanottu sen todistukseksi, että näytelmälaitos suuresti vaikuttaa tapoihin ja sivistykseen, oli epäiltävää — vaan että se kaikista ylellisyyden keksinnöistä, kaikista seuraelämän huvituksista ansaitsee etusijan, ovat itse sen vastustajatkin myöntäneet. Mutta tämän suhteen toimittaa se enemmänkin kuin tavallisesti luulemme.