Tuo outo merimieskin kiikutteli minua polvellaan ja koetti viihdyttää. Mutta minä uudelleen rupesin itkemään ja rukoilin isää lähtemään äidin luo. Kun en antanut rauhaa, täytyi isäni vihdoin taipua. Vaikea näytti olevan erota vanhasta toverista ja laivasta. Kun isäni, pitäen minua sylissään, laskeutui portaita alas ja irroitti veneen, näkyi kyyneleet hänen silmissään. Eikä hän minulle sanaakaan puhunut.
Hän kuunteli vielä hetken aikaa merimiesten hilpeitä huutoja, painoi sitte päänsä alas ja huokasi syvään, kun alkoi soutaa venettä niemen ympäri.
Epävarmana ja äänettömänä kulki hän kotiin. Olisi unehuttanut ongitut ahvenetkin veneeseen, ellen minä olisi häntä siitä huomauttanut. Minä, vaikka olinkin vähäinen lapsi, ihmettelin mielessäni mikä isässä teki noin oudon muutoksen. Muistan vielä kuinka hän koetti vältellä kyseleviä katseitani. Hän ei luottanut itseensäkään.
Kotona äitikin ihmetyksellä tarkasti isän outoa käytöstä, mutta ei hän mitään puhunut. Isä pysytteli nyt enimmäkseen omassa huoneessaan ja vihelteli laulujen rallatuksia, joita ei ennen kuultu ja jotka eivät hänen entiselle luonteelleen ollenkaan sopineet. Kun äiti yritti menemään isän luo, tapasi hän oven lukossa. Vähän ajan perästä tuli isä luoksemme hyvin hämmästyneen näköisenä. Hänen katseensa oli niin rukoileva, niin sydämmeen tunkeva, että minä vieläkin muistan sen. Oudolla kiihkolla syleili hän äitiäni ja vakuutti rakkauttaan. Sitte otti hän minut syliinsä ja puristi niin kovasti, että minä oikein parkasin.
Tällaista hämmennystilaa kesti pari päivää. Minä näin, että äitikin oli hyvin levoton. Hän käytti kaiken lempeytensä ja alttiutensa sekä koetti ajaa pois oudon tunnelman isästä. Isä liikuskeli enimmäkseen yksinään, etsi hiljaisuutta ja oli kuin jonkin yliluonnollisen voiman hurmauksen alaisena. Eräänä aamuna sitte oli isä kadonnut. Häntä ei näkynyt missään. Oli yöllä hiipinyt vuoteelta ja mennyt ulos. Kiihkossa nousi äiti ylös, tarkasteli kaikki mahdolliset merkit, jotka olisivat saattaneet viitata minne isä oli mennyt. Onkivavat olivat paikoillaan pystyssä tikapuita vastaan, pyssy oli seinällä naulassa poronsarvien nojassa. Puutarhassa ei näkynyt mitään merkkiä.
Sitte riensi äiti enolaan, siellä ei tiedetty mitään isästä. Eno kertoi suuren ulkolaisen laivan lähteneen varhain aamulla satamasta. Tuon kuultuaan valtasi äidin kauhea epäilys, joka jo ennen oli pyrkinyt voittamaan häntä.
Hän juoksi kotiin ja etsi isän kamarista eikö siellä johonkin olisi merkkiä jäänyt. Aivan vaistomaisesti tuli hän aukaisseeksi myös pienen kotelon, joka oli laatikossa. Siinä säilytti isä omain sanainsa mukaan "kalliinta muistoa", nimittäin sormusta, jonka kannassa oli vaimonsa pienoiskuva ja hiussuortuva lasin sisällä. Nyt oli sormus poissa, vaan sijalla oli kirjelippu, jossa sanat:
"Minun täytyy lähteä. En voi seista vastaan. Vien tämän muiston mukaani. Elä tuomitse kovin ankarasti.
Jaakko".
Itkien tuli äiti huoneesta ja vaipui tuolille surun sortamana. Hän ei puhunut mitään, vaan ajatuksensa on helppo havaita. Hän ajatteli miestään, joka karkasi kodistaan, missä kumminkin rakkaus ja onnellisuus häntä ympäröitsi. Hän ihmetteli, ettei vaimon eikä lapsen rakkaus voineet häntä tyydyttää.