Mutta äidillä oli vielä toivo. Olihan isä ennen äkillisten mielijohteitten ajamana käynyt poissa kotoa tuolla tavalla, ja olihan hän sitte tullut takaisin. Merkillistä vaan, että tuo mielentila hänet vielä tapasi, vaikka olisi luullut sen jo häipyneen.
Hartaasti odotettiin isää kotiin. Kului päiviä eikä häntä kuulunut. Kului viikkoja, kuukausia — vuosia — ja yhä hän pysyi poissa. Tapaus koski syvästi äitiin. Kaikki kuulustelut olivat turhia. Isä oli hävinnyt vieraan laivan muassa.
Voin sanoa, että siitä saakka olen ollut isätönnä. Sen koommin en ole tuntenut oman isäni hellää rakkautta. Itse olisin minä tuon voinut sietää — lapsen kaipuu pian unehtuu — mutta minua säälitti äitini kärsimys. — — — —
(Ystäväni keskeytti tässä lyhyeksi ajaksi kertomuksensa ja jatkoi sitä sitte uudistuneella innolla.)
III.
— Me asuimme edelleenkin tuossa huvilassa enon maalla kaupungin laiteella.
Minä olin isäni jo kotvan sitte unehuttanut, mutta äitini oli tuon tapahtuman jälkeen muuttunut unelmoivaksi ja surumieliseksi. Eno oli koettanut ottaa selvää siitä laivasta, jossa isä arvatenkin oli poistunut, mutta vähän valaistusta hän sai hämärään asiaan. Laiva oli mennyt jonnekin Espanjaan. Silloin kun eno teki kysymyksensä laivan kapteenille, ei siinä enää ollut yhtään suomalaista merimiehenä. Jos niitä oli ollut, olivat ne jolloinkin ennen poistuneet. Ei jälkiäkään siis isästä. Hän oli ja pysyi kadonneena.
Mikään aineellinen hätä ei meitä ahdistanut. Äidillä oli siksi tuloja, että säästäväisyydellä hyvin tultiin toimeen. Puutarhasta pidettiin huolta, kuten ennenkin, olihan äitini aina ollut isän apuna hoitamassa. Pienessä kaupungissa oli kasviksilla hyvä menekki ja äiti kyllä torille yhtä ja toista toimitti. Myös kasvatti hän siemenistä huonekasveja ja niistäkin sai hyvää ansiota.
Mutta ellei äidillä itsellään olisikaan ollut riittävästi varoja, ei meillä sittekään mitään hätää olisi ollut. Eno, rikas huoltajamme kyllä olisi ollut apuna. Hän oli minulle aivan kuin isä, ja veljen rakkaudella kohteli äitiäni. Hän koetti surussa lohdutella ja usein, kun vaan liiketoimiltaan pääsi, oli hän vieraana pienessä kodissamme. Mutta vielä useammin juoksin minä enoni luona. Se oli toisena kotina minulle. Silloin oli siellä elämää, kun minä juoksentelin muuten ihmisistä tyhjissä huoneissa.
Oi niitä hauskoja, minun elämässäni huolettomia aikoja! Iloisena minä kasvoin noiden kahden kodin suojassa ja yhdenikäisten kaupunginpoikien kera. Sanottiin, että minä tulin äitiini, olin niin hänen näköisensä, että hyvästi voitiin kumpikin yhdestä kuvasta tuntea. Ja siinä määrässä kun isääni unehutin, kasvoi rakkauteni, lapsen kiintymys äitiini.