Kun tulin kouluikään, aloin käydä kaupungin koulussa. Siellä sain leikkitoverinikin, joita vielä kaipauksella muistelen. Tarkoitus oli äidilläni, että minä tulisin virkamieheksi, mutta enoni tahtoi käytännölliselle alalle. He sopivat niin, että asiasta päätettäisi vasta kun taipumukset rupesivat ilmenemään. Koulunkäyntini oli siis pääasiallisesti vaan alkeistietojen hankkimista eikä luvuistani suuria välitetty.
Minä olin jo tullut kolmentoista vanhaksi, kahdeksan vuotta oli kulunut isän katoamisesta. Äiti oli usein iltasilla vakuuttanut minulle, että kyllä se isä vielä tulee takaisin. Näin kyllä, että tuolla vakuutuksella äiti enemmän vaan tahtoi uskottaa itseään. Minusta se oli melkein yhdentekevää tulisiko isä tai ei. Uteliaisuus kyllä toisinaan vaivasi ja olisin minäkin halunnut nähdä minkälainen se isä nyt oli. Hyvähän hän aina oli minullekin ollut, olin aina saanut olla hänen kanssaan ongella.
Talven jälkeen hanget suli. Nurmi rupesi vihoittamaan ja puut alkoivat lehteä tehdä. Silloin koulu loppui taas alkaakseen syksyllä. Kesä on koulupojan ihanin aika. Vapaana juoksentelin minä kaupungin ympäristöllä. Ja vanhan tottumuksen mukaan mieluisana huvipaikkana oli minulla tuo lahdelma kaupungin vierellä. Isääni olin tullut siinä, että olin uuttera kalastaja.
Kesä oli lämmin, lämpimämpi kuin tavallisesti. Minä olin ollut ongella ja iltamyöhällä palasin kotiin raskaanlaisen ahvenkimpun kanssa. Tultua hankin vettä ja panin kalat siihen likoomaan. Ilta oli ihana enkä vielä malttanut mennä makuulle. Oi ne Suomen valoisat kesäyöt, löytyneekö missään niiden vertaa!
Minä istahdin tikapuun puolalle ja tahdoin vielä nauttia yön ihanuudesta. Minussakin oli vähän tuota isästäni perittyä haaveiluluonnetta ja se erittäinkin ilmestyi näin kesäisinä iltoina. Usein ennenkin olin myöhään istunut samoilla tikapuilla antaen ajatukseni vapaasti liidellä.
Pieni kaupunki näytti niin unelmoivalta edessäni. Lähinnä oli ensin vähän heinämaata, talo siellä ja täällä jotenkin harvassa, vihdoin useampia taloja yhdessä ryhmässä kirkon ympärillä. Yön hämärä asetti ne hyvin viehkeään valoon. Kauvempaa metsän puolelta kuului yöllisen laululinnun lauleloa. Taivaanrannalta ruskotti. Aurinko oli vasta maille mennyt. Ruskotus laajeni sille suunnalle, mistä päivän valtias taas hetken kuluttua uudella pirteydellään nousisi.
Jonkun aikaa istuttuani kuulin astuntaa yökosteassa, nuoskeassa nurmessa. Ja huoneuston takaa esiintyi outo, muukalainen mies. Hiljaisena, alla päin käveli hän pihalla, ei huomannut minua, sillä tikapuut olivat kuistin suojassa eikä hän suuresti ympärilleen katsonut.
Vihdoin käveli hän ovelle ja yritti menemään sisään. Minä näin selvästi hänen kasvonsa. Kullankellervä tukka, silmät unelmoivat, syvälle painuneet. Mitä! Isä, isähän se oli. Olin huudahtaa hämmästyksestä. Minä tunsin nuo vieläkin kauniinmuotoiset kasvot. Paljon hänessä tosin oli muutosta tapahtunut, mutta entisyyden muisto ei pettänyt. Varhaisessa lapsuudessa mieleenpainunutta kuvaa oli kasvaessani valokuva täydentänyt. Korvaparta, jota olin tottunut kaupungilla toisinaan liikkuvissa englantilaisissa näkemään, oli oudointa uudistusta, mikä isässä nyt silmään pisti.
Mutta minulla ei ollut kauvan aikaa tehdä huomioita. Isä seisoi vielä ovella. Mieleeni johtui, että tämä odottamaton tapaaminen vaikuttaa ehkä häiritsevästi äitini terveyteen. Aijoin juuri kiiruhtaa äitiäni valmistamaan, kun puutarhan portilta kuului sydämmeen tunkeva ilohuuto. Äiti olikin vielä ollut puutarhassa kauniin illan houkuttelemana kitkemässä kukkapenkkejä. Sattumalta hän tuli tähän täydentämään kaunista perhenäytöstä.
— Tiesinhän minä, että sinä tulet, huudahti hän ja lankesi isän kaulaan.