Isä näytti tuosta säikähtävän, mutta rakastavana hän vastasi äidin tervehdykseen. Minä juoksin siihen, ja ilo oli kolminkertainen. —
Taaskin oli isä kotona. Entisen elämäntapansa hän heti otti, ja syrjäisille lienee näyttänyt elämä kodissamme samanlaiselta kuin se oli ennen isän lähtöä. Yhdessä isä ja äiti hoitivat puutarhaa, eikä isä ollut unehuttanut tuota lahdelmaa tai kalastushaluaan.
Mutta asiat eivät sittenkään olleet ennallaan. Vaikka isässä voi huomatakin hellyyttä äitiä kohtaan, oli hänen käytöksessään jotakin hyvin vierottavaa. Hän oli entistään synkkämielisempi ja aivan kammoi itseään. Siitä, missä hän oli nuo kuluneet kahdeksan vuotta viettänyt, ei hän maininnut vähääkään, ja näytti siltä, että hän pelkäsi ajatustakin sinne päin. Siksi hienotuntoinen oli äitini, ettei viitannut sanallakaan tuohon. Hänestä oli hyvä näin, hyvä että isä oli tullut kotiin.
Onnellisesti kului nyt vuosi, kului toinenkin. Isä oli kyllä alakuloinen ja omituinen, mutta sellainen oli hän ennenkin ollut, vaikka ei samassa määrässä kuin nyt. Usein oleskeli hän yksinään, ei ainoastaan ulkosalla vaan omassa huoneessaankin. Mitä hän lienee toimittanut? Sanomalehtiä hän uutterasti luki ja tuli niitä vieraskielisiäkin. Myös näytti hänellä olevan kirjevaihtoakin, sen oli äiti huomannut, mutta ei mitään kysynyt. Parhaimpansa koetti äiti häntä hoitaessa. Näytti siltä, että isä tyyntyisikin, että häviäisi pois se ikävä tunnelma mikä oli häneen jäänyt viime matkan jälkeen. —
Taaskin oli kesä, kaksi vuotta isän palauksen jälkeen. Tapana oli isällä noutaa posti kaupungin postikonttorista. Huvikseen käveli hän tuon matkan eikä suvainnut minun sitä hakea. Toisinaan sain kumminkin olla hänen matkassaan.
Me kulimme nytkin postikonttoriin. Sanomalehtien joukossa annettiin sieltä isälle kirjekin. Tuskin oli hän nähnyt sen, kun kiireesti sivalsi taskuunsa. Minä ihmettelin tuota. Ehdin kirjettä nähdä vaan sen verran, että siinä oli amerikkalainen postimerkki päällä. Me koulussa keräilimme postimerkkejä siihen aikaan ja niin olivat amerikkalaiset merkitkin minulle tuttuja.
Konttorista lähtiessä näytti isä hyvin hermostuneelta. Kadulla hän antoi minulle sanomalehdet ja käski kiiruhtamaan kotiin. Minä tottelin. Kun olin jo ehtinyt kaupungin laitaan, näin isän tulevan kaukana jälessä ja lukevan kirjettään. Minä en häntä enemmin katsonut, kiiruhdin kotiin ja minusta isä tuntui taas niin omituiselta.
Isä tuli kotiin, vaan vältteli äidin katseita ja taas pian poistui kaupungille palatakseen illalla. Ja yöllä sitte katosi hän. Hän oli salaa lähtenyt kotoa.
Pöydällä oli kirje äidille. Kun hän kiireesti sen avasi, putosi sieltä sisältä setelirahoja, jotka minä otin ylös ja näin niiden arvon tekevän tuhantisen markkaa. Enempää huomiota en minäkään joutanut niihin kiinnittämään, sillä luettuaan kirjeen parkasi äitini kauhistuksesta, aivan kuin olisi elämän jänne hänessä katkennut. Hän vaipui tunnotonna maahan. Minä juoksin hakemaan apua, ja äitini nostettiin sänkyyn. Lattialta otin tuon onnettoman kirjelapun, johon isäni oli kirjoittanut:
"Minun on mahdoton jäädä, olen tehnyt suuren rikoksen. Jää hyvästi — ainiaaksi. Sovitukseksi rikokselleni ei riitä anteeksi saanti.