"Ainoa mitä voin, on turvata aineellisesti asemaasi, — josko sitä ottanet vastaan."
Nopeasti nämä rivit silmäsin, juoksin sitte enolaan, josta lähetettiin minut hakemaan lääkäriä. Kotiin palatessani kulin samoja teitä kuin eilen tullessamme postista. Tie huvilalle oikeni heinämaana käytetyn, kaupungin asumattoman tonttiryhmän poikki. Siellä sattui silmiini paperipalanen, ja kun näin tuossa postimerkin kiiruhdin sitä ottamaan. Paperi oli revitty kirjeenkuori, jotenkin nuhraantunut jalkain tallaamana. Postimerkki oli amerikkalainen. Arvasin, että se oli isäni kirjeestä. Minä pistin sen taskuuni ja arvelin sitä tarkemmin katsoa kotona.
Kun saavuin kotiin, oli äiti hyvin huonona. Kuume ahdisti häntä ja hän houraili. Lääkärillä oli suuri työ pelastaessa häntä. Useita päiviä oli äidin tila epävarma. Ankara mielenliikutus oli sortanut hänet. Vähitellen hän kumminkin rupesi tointumaan. Kärsimyksensä olivat kauheat. Hän valitteli itsekseen: "Miksi menit pois? Niinkö maksoit sen huolenpidon ja rakkauden, mitä olin osoittanut kohtaasi? Enhän minä kysynyt salaisuuksiasi, en rikoksiasi." Ja toisinaan näihin valituksiin liittyi ankarampaakin: "Joka noin voi jättää rakastavan vaimonsa, ei ansaitse rakkautta. Rahallako luulit tuskani huojentavan?"
Kun äiti vihdoin tervehtyi, oli hän suuresti muuttunut entisestään. Hän oli kuin hauraaksi poltettu rauta, oli ilman jäntevyyttä, ilman voimaa. Melkeimpä näytti siltä, ettei hän elänyt enää tätä maailmaa. Mutta miestä kohtaan, joka oli hänet toisen kerran noin katalasti hylännyt, tunsi hän nyt todellakin katkeruutta, ehkä myös vihaakin. Sitä oli hän sanonut enollekin. Tämä mieliala oli poikkeus äidin tavallisesta luonnosta. Mutta herttainen, rakastava sydän oli ylen kurjaa kohtelua saanut kokea. Isäni jättämät rahat käski hän minun viedä enolle. Hän ei tahtonut niihin koskea. Mutta ei hän mitään muuta virkkanut niiden johdosta, lieneekö edes kummastellut mistä isä nuo rahat oli saanut, joka seikka minua usein ajattelutti.
Ennenkun vuosi oli umpeen kulunut, peitettiin rakas, hellä äitini maan kylmään poveen. Kuolinvuoteellaan kutsui hän minut luokseen ja sanoi: "Jos milloin tapaat isäsi … sano hänelle … että … minä…"
Sen enempää en minä kuullut. Kuiskattu ääni vaipui kuulemattomaksi.
Mitä tarkoitti hän sanoa? Mutta hänen kasvoillaan lepäsi sellainen
autuaallinen rauha, ettei se voinut olla vihan ja tuomion sekoittama.
Taistelun voittaneena nukkui hän onnellisena.
Hautajaisten jälkeen jäin minä enolaan ja siitä saakka kasvoin hänen yltäkylläisessä, isällisessä kodissaan. Oma isäni tuli kyllä toisinaan mieleeni, mutta minä muistelin häntä vihalla äitini kärsimysten takia.
Isäni pysyi edelleenkin poissa, ei kumminkaan aivan jälkiään näyttämättä. Vähän jälkeen äitini kuoleman tuli enolleni häneltä kirje, lähetetty Rio Janeirosta, Brasiiliasta. Kirjeen sisällä oli pankkiosoitus tuhannelle markalle, ja isä pyysi enoani toimittamaan se äidille. Hän arveli, että paremmin äiti ottaisi rahan vastaan, kun se tulisi enon käden kautta. Itsestään hän ei mitään tietoja lähettänyt. Seuraavassa postissa palautti eno tämän rahalähetyksen sekä samassa lähetti nuo isän ennen antamatkin tuhat markkaa ja kirjoitti, ettei äiti niitä tarvitse, ja vaikka hän olisi tarvitsemassakin, ei hän niitä kuitenkaan käyttäisi. Sen tarkempaa tietoa ei eno antanut äidin kuolemasta. Ajatteli, ettei se enää kuulu kunnottomalle isälle.
Mutta minun postimerkkikokoelmassani oli paitsi tuota brasilialaista myös se Yhdysvaltain merkki, jonka olin löytänyt tieltä seuraavana päivänä isäni karkauksen jälkeen. Siinä oli jotenkin selvä leima: New York. Nuhraantuneen kuoren olin heittänyt pois, vaan havaitsin siitä kumminkin, että osoite kirjeessä ei ollut isälleni. Sen vuoksi en pannutkaan sille suurempaa arvoa ja rupesin epäilemään tokko se löytämäni kuori olikaan isälle tulleesta kirjeestä. Lienee joku muu viskannut sen tielle. Kun nyt isäni kirjoitti Brasiiliasta, en enää tehnyt mitään arveluita. Enoni ei mitään puhunut. Ehkä uskoi hän isän kuleksivan syvän meren laivoissa, kun oli niin seikkailuhaluinen ja rakasti merta. Enoni kouluutti minut läpi lyseon, ja polyteknillisessä opistossa valmistauduin sitte insinöörin tutkintoon. Konealalle oli haluni, ja sitä tuumaa enonikin kannatti. Vuosi oli enää minulla jälellä, kun olisin saanut tutkintoni suoritetuksi. Enoni sairastui silloin äkkiä ja minut kutsuttiin kotiin. Saavuin juuri hänen kuolinvuoteelleen. Rakas, hyväntahtoinen enoni siunasi minua ja sanoi:
— Sinä olet perilliseni, suorita tutkintosi ja matkusta sitte
Amerikkaan, siellä on uusi maailma, jossa toimesi menestyy loistavasti.
Siellä voit edelleen kehittyä.