Hyvä Toivo-seuran johtavain joukkoon oli päässyt eräs Pekka Westerinen, joka oli kovaksi rettelöitsijäksi tunnettu. Miehellä on muuten Amerikan suomalaisten historiassa ansioitakin: hän oli laulu- ja soittoharrastuksen henkiin herättäjä. Tuota seuraa ei kauvan tyydyttänyt Veljeysseuran käsikirja, ja säännötkin olivat muka muutosten tarpeessa. Mutta pääseuran vuosikokouksessa ei hyväksytty noita Hyvä Toivo-seuran ehdotuksia. Westerinen rupesi kirjoittelemaan johtokunnalle raakoja solvauskirjeitä ja parjailemaan sitä sanomalehdissä. Siihen aikaan Westerinen ja Karinen olivat keskenään pahoissa väleissä, vaikka kyllä jälkeenpäin olivat ystäviäkin. Nämä miehet kävivät keskenään tulista sanomalehtisotaa. Tuo raittiudelle aijottu lehti, Työmieskin, tässä sodassa turmeli mainettaan.
Hyvä Toivo syytti Veljeysseuran johtokuntaa lehden parjauksista, mutta johtokunnalla ei ollut lehteen nähden mitään määräysvaltaa. Kerrotaan, että Hyvän Toivon johtajain ärtyisyys sai vauhtinsa niistä pettyneistä toiveista, kun eivät päässeetkään johtamaan Veljeysseuraa. Loppuseurauksena oli, että Hyvä Toivo lopulla vuotta 1889 erosi Veljeysseuran yhteydestä ja alkoi muodostamaan uutta pääyhdistystä, joka saatiinkin aikaan nimellä Raittiusystäväin Yhdistys. Sen säännöt olivat alussa vapaammat, mutta sittemmin kokemuksesta on se nähnyt tarpeelliseksi tehdä samallaisia kovennuksia, kun on Veljeysseurankin säännöissä. Nykyisin ei noiden pääyhdistysten periaatteissa enää liene mitään huomattavampia eroavaisuuksia ja sen vuoksi olisi kyllä toivottava, että ne yhtyisivät. Ystäväin Yhdistys onkin useamman kerran ehdottanut yhtymistä, vaan Veljeysseurassa ei ole tätä otettu huomioon. Näyttää siltä, että johtavain väliltä ei ole vielä kylmyys haihtunut.
Hyvä Toivo rupesi tietysti heti pääyhdistyksensä kanssa toimimaan Veljeysseuraa vastaan ja saikin siinä alussa vähän hajaannusta. Puoluekiihkoa lietsottiin niin, että pian oli R. Y. Yhdistyksessäkin useita seuroja. Amerikan suomalaiset raittiudenharrastajat olivat kahdessa leirissä. Mutta aate oli niin kypsynyt, että se silti pääsi levenemään. Vanhin raittiusseura Pohjantähti joutui pahasti puoluetaistelun pyörteeseen. Se erosi Veljeysseurasta ja liittyi Ystäviin, mutta ei sielläkään viihtynyt kaukaa, joten tuli takaisin entiseen pääyhdistykseen. Riidoissa heikkeni se kumminkin niin, että pian lakkasi vaikutuksestaan ja vaikka ennen pitkää virkosikin uudelleen toimintaan, oli sen elämä kauvan kituvaista. Nyt on se taas vilkkaassa vaikutuksessa ja on siinä monta vakavaa raittiusmiestä.
Työmieslehden toimittaja F. Karinen ei kauvan voinut sopia muiden johtajien kanssa. Se luonteenominaisuus on hänen toiminnassaan aina ollut havaittavana. Riitaisuus tulistui ja niin ovat asiat vähitellen kehittyneet sille kannalle, että hänestä on tullut Veljeysseuran kiivain vastustaja.
Sitte laittoi Veljeysseura itselleen oman varsinaisen äänenkannattajan, Raittiuslehden, jonka tuli ajaa yksinomaan raittiusasiaa ja Veljeysseuran tarkoituksia.
Vakava, onpa sanottu "vanhoillinen", kanta on aina vallinnut Veljeysseuran ohjelmassa. Kevytmielisyydelle ja höllälle raittiusharrastukselle ei ole annettu sijaa. Vuosikokoukset ovat pikemmin tiukentaneet ohjaksia. Ei ole välitetty siitä, josko jonkin toimenpiteen kautta olisi hetkellistä suosiota ja etua saavutettu. Kumminkin aina vaan enemmän liittyi seuroja tähän yhdistykseen. Ja seurat ylipäätään vahvistuivat, laittoivat omia taloja sekä muutenkin vaurastuivat.
Veljeysseuran päätöksestä ei paikallisseurat saa panna toimeen tanssiaisia tai muita senlaatuisia huveja. Mutta nuoriso monellakin paikkakunnalla oli vielä tanssihaluista ja monet ajattelivat paremmaksi että nuoriso tanssii raittiushuoneissa kun kapakoissa. Tämä esti useampiakin seuroja liittymästä S.K.R.V.-seuraan. Mutta muutamat keksivät keinon kiertääkseen sääntöä: yksityiset panivat toimeen tanssiaisia raittiusseuran talossa. Mutta Veljeysseura rupesi tätäkin väärinkäytöstä ehkäisemään. Tanssia puolustavista paikallisseuroista väitettiin, että kun seurat ovat rakentaneet itselleen kalliit talot, pitäisi niiden saada kantaa pientä tuloa noiden tanssiaisten pitäjiltä. Kumminkin tehtiin sääntö, ettei raittiusseurain huoneissa saa ollenkaan tanssia. Muutamat seurat tämän johdosta luopuivat yleisyhdistyksestä, mutta rauhakin saatiin vähitellen palautumaan. Useissa vuosikokouksissa oli tanssi-asia esillä, mutta nyt se lienee jo lopulleen käsitelty.
Veljeysseuran toiminta laajeni laajenemistaan. Henkivakuutus- ja sairausapuosasto toimi sen yhteydessä. Erittäinkin kirjurin työ oli raskasta. Veljeysseuran johtokunnan jäsenet ovat olleet kaikki työväkeä kansan omasta keskuudesta. Kirjurin tehtäviä on pitkän aikaa hoitanut kaivantomies Aleksanteri Pantti. Vaikean päivätyön jälkeen ylityönä toimitti hän virkaansa ja sai öitä käyttää päivien jatkoksi. Vihdoin kun kirjurin kirjevaihto vuoden kuluessa teki jo noin 2,000 numeroa, alettiin tuumata, että kirjuri olisi asetettava seuran palvelukseen vakituisella kuukausipalkalla. Asia päätettiin Virginian kokouksessa 1896. Palkaksi määrättiin 40 dollaria kuukaudessa.
Tämä antoi aihetta taas erimielisyyteen. Se muiden tekosyiden mukana vaikutti, että taaskin erosi seuroja yhteydestä. Myöskin oli mainitussa kokouksessa kova kilpailu siitä, tuleeko Minnesota vai Michigan johtokunnan asemapaikaksi. Katsottiin yhdeltä puolen, että seuran edulle olisi hyvä, jos vanha johtokunta vaihtuisi uuteen, ettei kukaan johtajista rupeaisi katsomaan itseään niin välttämättömäksi, jotta seura ei ilman häntä voisi tulla toimeen. Tähän asti johtokunta kaiken aikaa oli ollut Michiganista ja oli sen päähenkilöinä olleet melkein samat. Toiselta puolen pidettiin vanhain kokemusta siksi arvossa, että muutosta ei ole ajatteleminenkaan. Vanhain puolustajat saivat voiton.
Seuraavat vuosikokoukset olivat paljon rauhallisempia, mutta se oli ostettu muutamain seurain luopumuksella. Uudeksi kysymykseksi on alkanut tulla piirikuntajakoasia. Kun Veljeysseuran työ on laajennut aina Atlannista Tyyneen mereen asti, on oltu havaitsevinaan, että Michiganista syrjemmässä olevat seurat tulevat olemaan myös yhteistoiminnasta syrjäytetympinä. Kalliiden matkojen vuoksi on niillä vaikea olla edustettuina vuosikokouksissa omien jäseniensä kautta. Myös muita haittoja on havaittu, jotka tulisivat korjatuiksi piirijaon kautta. Piirikunnat hoitaisivat keskinäisiä asioitaan yleisten sääntöjen mukaan ja olisivat kukin suhteellisesti edustettuina yleisissä vuosikokouksissa. Mutta Michiganissa ei tunneta piirijaon tarpeellisuutta ja sentähden on asia saanut vielä näihin saakka rauveta. Ennen pitkää se kumminkin käynee tarpeelliseksi, jos Veljeysseuraa tahdotaan yleisenä Amerikan suomalaisten raittiusyhteytenä pitää. Todistuksena siihen on se, että yhä vaan useampia Michiganin ulkopuolella olevia seuroja on eronnut pois yhteydestä. Uusia on toki aina liittynyt, mutta silti vähenee ulkopuolisien seurain luku. Tuskin kahdessa vuodessa on Michiganin ulkopuolella olevain seurain luku vähennyt 10 prosentilla. Se on tehnytkin nyt Veljeysseuran kasvamisen hitaammaksi. Syyskuuhun 1896 oli Veljeysseuran yhteyteen liittynyt kaikkiaan 106 paikallisseuraa, joista kumminkin oli lakannut toiminnastaan tai eronnut yhteydestä 31 seuraa, joten yhteydessä olevia seuroja oli silloin 75. Viime vuosikokouksessa, heinäkuulla 1898, oli viimeiseksi yhtyneen seuran järjestysnumero 120, mutta yhteydessä olevia seuroja oli vaan 74, joten pois oli jäänyt ajan kuluessa 46 paikallisseuraa, melkein kaikki seuroja ulkopuolelta Michigania. Yhteydessä olevista seuroista oli Michiganissa 30, Minnesotassa 10, Massachusettsissa 5, Ohiossa 4, Montanassa, Californiassa, Illinoisissa ja Pennsylvaniassa 3 kussakin, New Yorkissa ja Canadassa 2 sekä yhdeksässä eri valtiossa 1 kussakin, Jäsenluku teki yhteensä vähän yli 3,000.