Paitsi Fort Braggia ja Noyoa elää suomalaisia tässä kauntissa vielä Casparissa, Cleonessa, Albionissa, Navarrossa, Greenwoodissa, Hare Creekillä, Elk Riverillä, y.m. — niin, melkein joka paikassa missä vaan metsä- ja sahatöitä on. Yhteen kerättynä varsinkin suomen ruotsalaisten kera tulisi heitä hyvä joukko. Pysyväisemmin asettuneet suomalaiset ovat hyvin toimeentulevia, eläen Lännen vapaata, raitista elämää.

Suomalaisten lapset saavat täällä kuten muuallakin opetuksen englanninkielellä valtion julkisissa kouluissa. Suomenkieli on osalle lapsista jo vierasta. Ei ole suomalaisia alkukoulujakaan, joissa lapset saisivat johdatusta äidinkielen lukemiseen. Uskonnonkin puolesta olisivat nuo suomalaiset alkukoulut, sanokaamme vaikka "pyhäkoulut", tarpeellisia, sillä kun ei valtion kouluissa opeteta uskontoa, käyvät lapset presbyteerien, baptistien y.m. johtamissa uskonnollisissa pyhäkouluissa. —

Suomalainen työmies on kehittynyt kovaan työhön, sitä hän etsii ja siinä hän hyvin viihtyy, kun ahkeruudella voipi ansaita elantonsa. Ainoastaan kovaa, kovaa ruumiillista työtä, sitä juuri suopikin suuret aarniometsät Mendocinokauntissa. Jättiläispunapuun hakkauksessa, sahauksessa sekä ratapölkkyjen tekijöinä tapaa suomalaisia. Erittäinkin ratapölkkyjen teko, n.s. "taisityö", on melkein kokonaan suomalaisten hallussa. Siinä voipikin kykeneväisyytensä mukaan saada palkkaa, sillä niitä tehdään yleensä kappalemaksulla. Mutta tätä työtä ei ole riittävästi ja sen vuoksi paljon kansalaisiamme on sahalaitoksissa ja vielä enemmän tukkimetsissä.

Lähdeppä lukija nyt tekemään vierailu kansalaistemme luo tuonne tukkimetsiin. Rautatie kulkee metsään ja sitä mukaa sitä jatketaan kun keritään puut kaatamaan lähitienoilta. Saat hyvää kyytiä tyhjässä hirsivaunussa ja pian ollaan "metsäkämpillä". Koko tukkihomma on toisellaista kun Suomessa. Punapuu kaadetaan ensin, jätetään siihen siksi, että auringonpaiste ehtii kuivaamaan havun. Sitte sytytetään puu palamaan, tuli polttaa oksat ja muun töryn pois. Tämän perästä tulevat kuorijat ja ne, jotka sahaavat puut pölkyiksi Sitte tulee miehet koneineen, hevosineen y.m. kulettamaan hirsiä rautatien varrelle. Juuri tuossa se onkin kova työ, sillä tuollaisia hirsiä, jotka ovat yhtä paksuja kun pitkiäkin, ei liikutella miesvoivoimalla, siihen tarvitaan koneita, voimakkaita koneita. Puut, jos ne aijotaan laudoiksi, paloitellaan 14—16 jalkaa pitkiksi pölkyiksi, isommat pölkyt halaistaan ennenkun ne viedään sahalaitokseen, sillä on perin vaikea sahata esimerkiksi 16 jalkaa läpimitaltaan paksua pölkkyä.

Kaikki miehet ovat tukkiyhtiön ruuassa, asuvat varta vasten tehdyissä, helposti kokoonpannuissa lautahökkeleissä, n.k. kämpeissä. Ruokahoidon pito on kiinalaisten käsissä ja ovatkin he aika näppäröitä pihvin paistajia, ja kaikenlaista ne nuo vinosilmät saavat pöytään. Ruoka on koko hyvää ja voimakasta.

Mutta majailu noissa kämpeissä ei ansaitse ylistystä. Surkeaa siivottomuutta on näissä asunnoissa, joissa satakin työmiestä asuu yhdessä eikä ole naisen kättä siistiä tekemässä. Seinämillä on vuoteita kahdessa kerroksessa. Makuuvaatteiden varustaminen on kunkin työmiehen omassa hallussa. Tulen paikka on keskellä lattiaa. Nuotio siinä palaa ja katossa sen kohdalla on aukko savun pääsemiseksi, mutta se täyttää vaan puoleksi tehtävänsä. Kämppä on savua täynnä eikä suinkaan hengitys ole hauskaa. Samoin kun vuodejärjestys on kämpän puhdistuskin kunkin itsensä tehtävä, jos sitä tahdotaan, sillä semmoiset kysymykset eivät koske yhtiötä. Tarkemman huolen yhtiö pitää siitä, että kiinalainen kokki ei myöhästyisi torvea toitottaessaan vähän yli kello viiden aamulla. Silloin on työmiesten herättävä unestaan. Pian on kaikki valveilla ja kukin pukeutuu työtamineihinsa ja astelee yhteen kämppään, joka on valmistettu aterioimista varten.

Aamiaisen syötyään menevät he työhönsä kello 6 aikana. Päivällinen syödään kello 12. Puolessa tunnissa on syötävä ja kulettava matka edestakaisin työpaikalta. Kello puoli yhdestä puoli seitsemään illalla tehdään sitte työtä. Illallisen jälkeen rientää kukin kämppäänsä ja juttelee nuotion ääressä toveriensa kanssa. On siinä hauska kuunnella eri kielien sointua. Siinä puhutaan englantia, itaaliaa, saksaa, ruotsia, suomea y.m. Keskustelua jatkuu myöhään illalla, vaikka onkin kaksitoista tuntia raadettu kovassa työssä.

Kuten näkyy on Amerikassa pitkiäkin työpäiviä. Lukuunottaen sen, että työtä tehdessä vaaditaan suurempaa joutuisuutta kun Suomessa, että aina on työnjohtaja kiiruhtamassa, huutamassa "horioppia" (engl. "hurry up"), täytyy myöntää, ettei punapuun miehet helpolla ole. Työhön nähden ei palkka ole suuri: miehet saavat keskimäärin yhden dollarin päivältä ja ruuan. On sellaisia, jotka ansaitsevat enemmänkin, aina 40 dollariin kuussa, mutta tehdään työtä dollariakin vähemmällä. Niiltä päiviltä, jolloin mies ei ole työssä, saa hän suorittaa yhtiölle 50 senttiä ruuasta päivältä. Tämä vähentää ansiota.

On sitä täälläkin ollut parempia aikoja. Silloin kun suomalaiset ensin tulivat seudulle, oli keskinkertainen työmiehen palkka 40 dollaria kuukaudessa, mutta on sitte vähitellen alentunut.

Palkan saannissa on ollut vielä se epäkohta, että palkka maksettiin kolmen tai neljän kuun perästä ja silloinkin vaan 30 ja 60 päivän vekseleissä. Mies sai siis noin puolen vuottakin tehdä työtä ennenkun palkan sai käsiinsä. Jos heti tahtoi vaihettaa saadun vekselinsä rahaksi, täytyi antaa hyvitystä aina kymmeneen prosenttiin asti. Nyt toki miehet ovat tuon huonon maksutavan saaneet korjatuksi.