Columbiavirta on noitten molempien valtioiden emo, se on niiden Niili, antaen elatusta ja hyvyyttään, se on niiden asukkaiden Ganges, jumaloimisen ja ihailun esine. Kalliovuorten lumipeitteisiltä harjanteilta se iloisena työntäisee liikkeelle, kooten ja keräten toistatuhatta mailia pitkällä matkallaan suunnattoman joukon isompia ja pienempiä puroja, jotka tanssien ja hyppien, kuni vallattomat vuorikauriit, pilviä piirtävien vuorten harjanteilta, vyöryvinä koskina, pauhaavina putouksina heittäytyvät tyynen äidin helmaan. Mahtavana, jopa ylpeänäkin Columbia sitte hiljalleen kasvaen ja laajeten, Washingtonin valtio oikeassa ja Oregon vasemmassa kädessään laskeutuu Tyyneen mereen. Sieltä Vellamon rikkaasta linnasta Columbian suupuoli säännöllisesti nousee ja taas laskeutuu, tuoden runsaat määrät hopeaisia lohia, antaen rantojensa asukkaille yllin kyllin emon runsasta ruokaa, pitäen heitä hyvinvoipina ja onnellisina kuni kelpo äiti konsanaan.
Columbiajoki on valkoisille ollut tunnettu noin sata vuotta, ja ensimmäisenä pani näihin seutuihin huomionsa John Jacob Astor, joka on laskenut pohjan tunnetun Astorsuvun rikkauksille. Columbian jokivarret olivat erinomaisen rikkaat metsäntuotteista, ja Astor perusti joen suulle kauppapaikan turkiksien ostoa varten. Tuolle kauppapaikalle pantiin v. 1811 kaupungin perustus ja Astoria tuli ensimmäiseksi kaupungiksi nykyisessä Oregonissa. Hitaasti kaupunki kasvoi ja on se vieläkin vaan pienenlainen. Ylempänä oleva Portland meni edelle, tuli suureksi kaupungiksi ja on kaiken aikaa ollut Astorian edistyksen estäjänä. Vasta nyt on Astoria saanut oman rautatiensä, jota vastoin Portland on jo kauvan ollut rautatiekeskuksena.
Astoria on kapealla niemekkeellä, joki molemmin puolin. Oivallinen se on satamalleen. Lohenkalastuspaikkana se on mailman mainio.
Luonto Columbian varsilla on suurenmoista, metsä oikein mahtavaa aarniota. Ihmetellä täytyy miten on noita seutuja saatu viljelykselle tasoitetuksi. Luonnon suuruus ja alkuperäisyys valtaa, mielen niitä seutuja nähdessä. Vedet laajat, maisemat rannoilla mahtavat, jylhät, mutta samalla kesäiset ja puoleensa houkuttelevat. Kyllä kulunee vuosikymmeniä, ehkä satoja, ennenkun Lännen mahtavimman virran rannikkoseudut ovat ummelleen asutuita. Hauskalta vaan tuntuu ja omituiseltakin se tosiasia, että suomalaiset ovat uutisasukkaina useissa paikoin alkaneet Columbian rannikkomaitten viljelyksen ja erittäin hyvällä menestyksellä. Suomalaisen sitkeyttä ja tyyneyttä tarvitaankin aarniometsäin raivauksessa, jättiläispuiden kaatamisessa. Tähän perkkaustyöhön ei maassa syntynyt amerikkalainen uskalla eikä halua ryhtyä — siirtolaisten hyväksi onneksi.
Deep Riverin farmiseutu vastapäätä Astoriaa joen toisella puolen Washingtonin valtiossa on suurin ja suomalaisin farmiseutu näillä tienoin. Joku parisen kymmentä vuotta sitte oli seutu läpipääsemätön korpi, piti hakata ja kaataa puita pois tieltä, jos mieli edes pienen polun saada. Mutta kun sitte suomalaiset alkoivat perustaa koteja korpeen, täytyi satavuotisten honkain kaatua uutisasukkaan voimakkaissa käsissä. Ja näistä komeista tukkipuista saaduilla rahoilla sitä rakenneltiin huoneita, raivattiin alaa pelloksi ja pantiin hyvä ja luja perustus viljelykselle.
Naselissa, vähän matkaa Deep Riveriltä panivat niinikään suomalaiset alun uudisasutukselle. Suomalaisia on seutu nykyään melkein täynnä. Siellä saapi hämmästyä luonnon suuruudesta, saapi kulkea pieniä polkuja läpi sellaisen metsän missä puu makaa puun päällä, puu melkein kasvaa puussa kiinni. Näkee kauhean suuria jättiläispuita makaavan maassa, missä lienevät maanneet tiesi kuinka kauvan, sillä kauvan ottaa puu mädätä tällaisessa metsikössä, jonne ei auringon säteet paljon pääse ja liekö sadettakaan liottamassa. Kun sahaa halonmittaisen pölkyn tuollaista jättiläispuuta ja sen halkoo, voipi saada puolitoista syltä halkoja yhdestä ainoasta pölkystä. On siellä kuusia, jotka ovat puolitoista syltä läpimitaten, jopa isompiakin. Ja isoimmat puut lähentelevät sataa syltä pituudessa.
Jo sellaisessa korvessa Suomen uutteralle kaskenhakkaajalle ja metsän hävittäjälle on kiitollinen työala. Ei tarvitse sääliä puun kokoa eikä pahoitella metsän harvuutta.
Mutta maata ei tuolla voi perkata kuokalla eikä kirveellä. Siellä tarvitaan koneita, ruutia, sahaa ja työtä, jos mielii jotain saada aikaan. Tuli on parhain ja halvin keino perkata maata. Pitää polttaa ja taas polttaa puuta. Sitä uutisasukkaat enimmäkseen tekevät, pitäen kesät pitkät tulen yhdessä tai toisessa paikassa, siten vähitellen saaden peltoa. Ja kun peltoa saa, kyllä se tuottaakin, kyllä se kasvaa ja antaa runsaan sadon.
Tärkein suomalaisten pesäpaikka ei ole kuitenkaan maanviljelysalue, vaan on se juuri tuo kalastuskaupunki Astoria. Se on myös vanhin suomalainen asuinpaikka täällä. Vaan ei ole siitä vielä hyvinkään pitkä aika, jolloin tänne ensimmäiset suomalaiset siirtolaiset samosivat. V. 1873 lähti neljätoista suomalaista Pennsylvaniasta, Amerikan äärimmäisestä idästä pyrkimään kohti Lännen luvattua maata. Heillä oli aije asettua maanviljelijöiksi, oli toivo saada valtion maita asunto-oikeudella, joten siihen aikaan niitä oli yllin kyllin saatavana. Matka kulki silloin San Franciscon kautta ja sieltä laivalla Portlandiin. Tulo kesti 17 päivää. Nyt voi matkan tehdä 5 päivässä.
Kun miehemme saapuivat Portlandiin, huomasivat he suuresti pettyneensä maansaannin suhteen. Maata kyllä oli saatavana, mutta niin kaukana, suurten vaikeuksien takana, että sinne ei tehnyt mieli. Sitäpaitsi olisi vaadittu hyvänlainen pääoma alkuun pääsemiseksi. Asiain näin ollen jäivät he Portlandiin, jäivät sinne odottamaan mitä kohtalo toisi eteen.