Paitsi evankelisluterilaista seurakuntaa on Astoriassa myös apostolisluterilainen seurakunta ja on silläkin oma kirkko. Saarnamiehenä on monia vuosia toiminut J. Lumijärvi.
Astorian suomalaisilla on myös Veljeysseura, samanmallinen jäsentensä turvaaja kun on San Franciscon Veljeysseura. Tämäkin seura on toistakymmentä vuotta vanha. Ensimmäisen 10 vuoden kuluessa keräytyi seuran kassaan rahaa yli 16 tuhatta dollaria ja tästä maksoi se apuina lähes 10 tuhatta. Seura maksaa tavallisesti kipurahoja 9 dollaria viikossa ja hautausrahaa 75 dollaria. Vapaa lääkärinhoito on tietysti sen ohessa. Yhtymismaksu seuraan on 10 dollaria ja jäsenmaksu yksi dollari kuukaudessa.
Harva seura on jalommin ja oikeudentuntoisemmin jakanut apuaan kun tämä seura. Usea veli on saanut sairausrahaa aina Suomeen saakka tai missä muualla lienee ollut vaan.
Paitsi Veljeysseuraa on Astorian suomalaisilla myös Sisarseura, perustettu samain aatetten mukaan. Myöskin lauluseuroja, ompeluyhdistyksiä, torvisoittokunta y.m. on toiminut Astorian suomalaisten keskuudessa. Runsaasti varustettuja lainakirjastoja on parikin.
Kaikesta tästä voi päättää miten kehittyneellä kannalla ovat suomalaiset yhteispyrinnöt Astoriassa. Mutta missä hyvyyden kylvö rehoittaa, siellä koettaa pahakin tukahuttaa sitä kylvämällä jos minkälaista rikkaruohoa. Niinpä ei ole Astoriakaan paheista ja paheiden turmeluksesta vapaa. Kapakkaelämä ja uhkapeli erittäinkin aikaisempina aikoina ovat olleet surettavasti vallan päällä. Tavattoman runsas ansio yhdellä osaa vuotta ja täydellinen joutilaisuus suurimmalla osaa vuotta on luonnollisesti suurena viettelyksenä siihen. Erään pelihuoneen pitäjän sanottiin kerta yhtenä ainoana yönä voittaneen 8,750 dollaria. —
Astorian elämä on kalastuksessa. Siitä riippuu sen hyvinvointi, siitä ahtaat ajat, miten vaan Columbia on antoisa lohiensa suhteen. Suuria, komeita lohia nousee Tyynestä merestä virtoihin niin hyvin Aasian kun Amerikankin puolella. Ne Aasian virratkin, jotka laskevat Tyyneen mereen, sanotaan muutamina vuodenaikoina olevan "täynnä lohia", mutta siellä eivät vielä ihmiset ole kalastusta niin osanneet hyväkseen käyttää kun on tapahtunut Amerikassa. Alaskassa kalastetaan innolla, mutta huomattavinta kuitenkin on kalastus Columbialla, Washingtonin ja Oregonin välisellä rajalla. Tänne nouseekin lohista uljain, komein: chinooklohi, jonka punanen liha on kaikkein maukkainta. Tuon lohen keskimääräinen paino on 20 naulaa ja ovatkin lohet hyvin tasaisia koolleen. Mutta saadaan paljon raskaampiakin lohia.
Varsinainen kalastuskausi Columbialla kestää neljä kuukautta. Sen alku ja loppu on tarkalleen määrätty huhtikuun 10 päivästä elokuun 10 päivään. Koko talven ajan valmistaudutaan tähän kalastukseen, kudotaan verkkoja, laitetaan veneitä. Ja kuta lähemmäs kalastuskausi tulee, sitä kiihkoisammiksi valmistukset käyvät. On siinä kiirettä ja touhua!
Kalastajat jakautuvat kahteen luokkaan, niitä on rannikkokalastajia ja verkkokalastajia. Viimemainitut näistä pitävät itseään arvokkaampina ja elävät isommassa tai pienemmässä eripuraisuudessa rannikkokalastajien kanssa. Ja todellakin vaatii verkolla kalastus suurempaa rohkeutta ja kokemusta. Kalamies menee ulapalle, taistelee myrskyjen kanssa antaen henkensäkin alttiiksi ammatilleen. Sitävastoin "träppikalastaja" rannikolla on turvallisempi virran aaltoja vastaan. Hän käy tyynesti kokemassa katiskoitaan ja on keksinyt vielä paremman, tulokkaamman kalastuskeinon. Hän lyö paaluja rantamatalikoille, kiinnittää niihin pitkät verkkonsa ja odottaa varmasti saalista. Tuota paalutusta eivät verkkokalastajat voi hyväksyä. Se tekee heidän vaarallisen ammattinsa yhä vaarallisemmaksi. Huolimatta siitä, että parhaatkin kalapaikat paalutetaan, voipi verkkokalastajan verkot joella laskeutuessaan tarttua paaluihin ja repeytyä. Sen vuoksi kun matalikkoja alettiin kovin paaluttaa meni satoja verkkokalastajia sinne ja pakottivat paaluttajat vetämään pölkkynsä pois ja menemään helkkariin. Pantiinpa joku mies menemäänkin "helkkariin", tukkien päällä aavalle merelle. Väkivaltaisuuksia on paljon tehty noita träppikalastajia kohtaan, useampikin niistä on hävinnyt, tiesi minne. Liekö ammuttu tai työnnetty Tyynelle merelle? Kukaan ei niistä salaperäisyyksistä selkoa saane. Rannikkokalastajien on tyytyminen tuskaansa, voima on lakina siinä, missä ei oikeus muuten turvaa yhteistä hyvää. Niin se on kumminkin Amerikassa. Väärin olisikin, jos matalikoita saisi noin vaan suotta paaluttaa muutamain yksityisten keittimöiden hyväksi.
Komeata on nähdä kun kalastajat sunnuntai-illoin lähtevät Astoriasta kalastamaan joelle, joka tältä kohdaltaan on 7 mailia leveä. Tuhansia veneitä valkopurjeineen kiitää veden pintaa. Ne ovat kun perhoset aavalla kentällä, hyppien, tanssien ja leijaillen liitävät ne mikä ylös, mikä alas jokea, mikä pitkin, mikä poikki. Kuvan taustana on Washingtonin puoleinen jylhä, korkea ranta aarniometsineen. Sama näky kuvastuu kalastusaikana joka ilta, kun kalastajat menevät, ja joka aamu, kun he tulevat joelta.
Astuppa sinäkin lukija veneeseen elämään yhden yön Astorian kalastajan elämää. Valitaan ihana, tyynenlainen ilta, sillä myrskyllä ei syrjäisten, jos ei asianomaistenkaan, ole hauska olla ulapalla.