Tällä välin oli Piikki tarkastellut intiaanipojan kalastuslaitetta. Se oli sangen alkuperäinen: lyhyt vapa, siinä paksua lankaa sekä langan päässä petolinnun terävästä kynnestä tehty koukku.
— Jos tällä vehkeellä kaloja saa, hän sanoi, — kyllä niitä sitten on vaikka käsillä ammennettavaksi, tai ovat kalat hyvin tyhmiä.
Hänellä oli mukanaan rautakoukkuja sekä lujaa liinalankaa.
— Tällaisen kosken alla ne siellä kotona lohet asuivat. Jospa koettaisi täälläkin, sanoi hän ja laittoi kalastusneuvon. Poika seurasi uteliaana Piikin toimia. Piikki viittasi koukkuun sekä kosken alla olevaan suuntaan. Poika ymmärsi ja kiiruhti etsimään sopivaa perhossyöttiä.
He laskeutuivat yhdessä kanootille ja hetken kuluttua olivat onkimassa. Ainoastaan muutaman kerran ehti Piikki onkeaan heittää, kun lohi hyppäsi ilmaan, tarrauduttuaan syöttiin kiinni. Poika huusi ihastuksesta ja alkoi ohjata kanoottia tottuneen kalastajan taidolla. Kun kalaa oli jonkun aikaa väsytetty, vei hän veneen matalikolle, hyppäsi itse veteen ja nopealla liikkeellä tempasi kalan veneeseen.
Tätä menettelyä uudistettiin muutamia kertoja, ja saaliina korjattiin kookkaita, kauniita lohia. Viimeksi tuli isopäinen sangen ruma kala, jonka silmät olivat suuret kuin sarkanapit, päästä hyvin ulkonevat.
— Kas paholainen, arveli Piikki ja jätti kalastamisen. Hän tarjosi sen kalan pojalle, joka kiitollisena otti lahjan vastaan.
Leiripaikalle tultuaan ja levitettyään lohet tunnustivat miehet, että kyllä tällä seudulla näkyy olevan vedenkin rikkautta. Se houkutteli yhä enemmän perustamaan tänne uutisasutusta.
Piikki antoi intiaanipojalle hänen avustuksestaan yhden ongenkoukun, josta lahjasta poika oli vallan riemuissaan ja jota hän kävi näyttämässä toisille punanahoille, jotka vielä arkoina pysyttelivät syrjässä. Tämä lahja sai heidät vakuutetuksi siitä, että nuo valkoiset miehet olivat ystäviä, ja hekin uskalsivat lähestyä.
Ruoka oli juuri valmistumassa, kun itse intiaanipäällikkö Naaman seuralaisineen lähestyi. Hän otti kohtauksen juhlalliselta kannalta ja oli pukeutunut juhlapukuunsa, pitkään höyhentöyhtöön. Arvokkaasti hän lähestyi suomalaisten kookkainta miestä Martti Marttista, jonka hän käsitti valkonaamain johtajaksi ja tunsi siksi, joka hänen kanssaan oli linnoituksessa sopimuksen tehnyt.