— Sinä, Kaisa, voit saada tietoosi Gustafin olinpaikan.
— Koetan lupaukseni täyttää, vakuutti Kaisa. Kääntyen Stinaan hän kysyi: — Vihaatko sinä sitä kadonnutta?
— En tiedä sanoisinko sitä vihaksi, virkkoi tyttö.
— Minä inhoan häntä, inhoan sydämeni pohjasta.
— Tahdotko välttämättömästi, että me löydämme hänet?
— Minulla ei ole muuta mahdollisuutta, vastasi tyttö.
— Minä koetan parastani asian auttamiseksi, lupasi Kaisa Väinämö. — Sinun on suostuttava tulemaan täsmälleen puolenyön aikana kirkon portaille. Sinun on ehdottomasti noudatettava minun määräyksiäni. Kun minä vaivun tainnuksiin, on sinun koko ajan pidettävä kättäsi minun pääni päällä ja kiinnitettävä ajatuksesi yksinomaan inhoosi ja tuohon mieheen. Mitään muuta et saa ajatella, vaikka kuluisi pitempikin aika. Suostutko tähän?
Stinaa puistatti. Ajan tavan mukaan oli hänkin taikauskoinen, mutta noituus häntä kammoksutti, suomalaisten noituus erittäinkin, josta hän oli kuullut kummallisia juttuja ja kertomuksia. Toiselta puolen hän ajatteli omaa ja rakastettunsa kohtaloa. Heillä oli edessään vankeus ja ehkä mestauslava, ellei tule todistetuksi, että se henkilö on elossa, jonka murhaajiksi heitä epäillään.
Vaaran uhka voitti. Hän ilmoitti suostuvansa. He sopivat, että Stina menisi asuntoonsa ja tulisi sieltä puolen yön aikana sovittuun kohtauspaikkaan.
— Sinun ei ole välttämätöntä saapua paikalle, sanoi Kaisa Reetalle Stinan lähdettyä. — Tämä päivä on tärisyttänyt liian kovasti sinun mieltäsi. Sinä olet väsynyt ja sairas. Kolmannen läsnäolo voisi meitä häiritä. Ole täällä rauhassa. Tänä yönä vielä tai, jos väsyn liiaksi raskaasta ponnistuksesta, huomen-aamuna annan sinulle ne tiedot, joita mahdollisesti onnistun saamaan.