Reeta ja Martti lähtivät juhlasta Räsäsen veneessä.
— Minä en lähde enää koskaan tällaisiin tilaisuuksiin, sanoi Reeta. — Toivon, että Kaisa ja Stina ovat varman pakopaikan löytäneet. Kun huomasin, missä vaarassa he olivat, selveni minulle oma syyllisyyteni. Minä olen tehnyt heille niin pahoin, etten tiedä voinko koskaan hyvittää.
— Kyllä minustakin on parempi kotona olla kuin tällaisissa kesteissä, päätti Räsänen.
HELME LÖYTÄÄ ERKIN.
Israel Helme, siirtokunnan tuleva kaupanhoitaja, ei päässytkään kauppamatkalleen Uuteen Amsterdamiin niin pian kuin oli alussa suunnitellut. Myöskään ei hän saanut seuralaisekseen Luukasta, joka kuvernöörin tulojuhlan jälkeen oli kadonnut jäljettömiin. Sen sijaan tuli mukaan taloudenhoitaja Henrik Huygen, hollantilaissyntyinen, joka siirtokunnan alusta saakka oli ollut yhtiön palveluksessa. Hollanninkielen hyvänä taitajana ja rehellisenä miehenä soveltui hän erinomaisesti kauppa-asioissa käytettäväksi.
Lähetit matkustivat laivalla kiertäen Kap Mayn sekä pyrkien sieltä kohti Long Islandia.
Muutamien päivien jälkeen he olivat perillä ja sijoittivat laivansa kallioiden kupeelle tuulen suojaan. Vaikkakin Uusien Alankomaitten kuvernööri William Kieft oli pannut vastalauseensa ruotsalaisten asettumista vastaan Eteläjoelle (Delawarelle), otti hän kuvernööri Printzin kauppalähetit vastaan varsin kohteliaasti ja lupasi auttaa heidän hankkeitaan parhaansa mukaan.
Siirtokunta oli pääasiassa kauppiaita, jotka olivat kateellisia toisilleen. Kahden varsinaisen puolueen, "Pitkien piippujen" ja "Lyhyiden piippujen" ohella ajoi mahtava aatelismies Killian van Rensselaer omaa politiikkaansa, uhmaten myös hallituksen edustajaa. Tällä aatelismiehellä oli oma laivastonsa, oma suuri palvelijajoukkonsa sekä omat maa-alueensa, Osittain oli hän ne linnoittanutkin ja vaati niiden riippumattomuuden tunnustamista. Killian van Rensselaer harjoitti omassa nimessään laajaa kauppaa myös intiaanien kanssa ja hänen edustajansa kävivät kaukaisilla intiaaniseuduilla, myöskin Eteläjoen takamailla. Ruotsalaiset olivat haluttuja kauppatuttavia, sillä heillä oli maksuksi luovuttaa paitsi harvinaisia turkiksia, kuten majavannahkoja, joiden saanti ei missään ollut niin helppoa kuin Delawarella, myöskin metallia. Ruotsalaiset olivat panneet alulle kaivostyön Brandywinen latvoilla ja niiden takana ja sitä varten oli Ruotsista tuotu suomalaisia kaivostyömiehiä. Kaivostyö ei kuitenkaan vielä tuottanut. Mutta ruotsalaisilla oli kaupankäyntiä varten Ruotsista tuotua metallia.
Huygenillä ja Helmeellä oli myöskin, paitsi kauppa-asioita, eräs siirtokuntia koskeva selvittely. Uuden Ruotsin siirtokunnasta oli aikojen kuluessa karannut joitakin siirtolaisia, jotka olivat olleet yhtiön töissä. Nämä olivat yhtiöltä ottaneet laskuun elintarpeita y.m., ja kun velka oli kasvanut suuremmaksi kuin mitä siirtolaiset katsoivat sopivaksi työllään maksaa, karkasivat he hollantilaisten puolelle. Heidän joukossaan oli hollantilaisia, ruotsalaisia ja suomalaisia. Uusien Alankomaitten kuvernöörillä ei suinkaan ollut syytä asettua näitä karkureita puoltamaan. Sehän olisi saanut aikaan sen, että Uudessa Ruotsissa käytiin suojelemaan niitä, jotka karkasivat hollantilaisten puolelta. Kuvernööri Kieft näin ollen salli ruotsalaisten viranomaisten etsiä karkureita ja tehdä heistä ilmoituksia. Etsimistyötä varten hän antoi heille erityisen suojeluskunnan.
Helme pani etsittävien luetteloon myös Erkki Mulikan nimen sekä tuntomerkit, koska häntä ei löytynyt siirtokunnasta. Myös muita etsittäviä oli poissa. Niistä eivät viranomaiset voineet muuta sanoa, kuin että ne mahdollisesti ovat Killian-herran alueella, jolleivät ole jatkaneet pakomatkaansa pohjoisessa olevien englantilaisten luo.