Intiaanipäällikkö tuli keskimmäisestä paaluaitauksesta kaupantekopaikalle. Hän näytti vielä nuorelta mieheltä ja oli komeampi ja ryhdikkäämpi kuin lenapipäälliköt. Hänen rasvattu ihonsa kiilsi tulen valossa tummanruskealta. Töyhtö oli tehty joutsenen sulkahöyhenistä ja ulottui, kierrettyään ensin pään ympäri, niskasta alas selkää pitkin polvitaipeen kohdalle saakka.
— Katsos, sanoi Martti Luukkaalle. — En ole noin pitkää töyhtöä vielä nähnyt. Taitaa olla mahtavampi päällikkö kuin ystävämme Noamanen. Moni joutsen on saanut uhrata sulkansa hänen arvonmerkkiinsä. On hän oikea Svanahäntä.
Nimitys on Vermlannin suomalaisten murretta, ja se myös Luukkaan mielestä mainion hyvästi kuvasi tätä päällikköä. Sillä nimellä hän sitten aina kävi suomalaisten, jopa muittenkin keskuudessa.
"Svanahäntä" ei ollut tyytyväinen tulijuoman jakeluun, mutta kun sitä oli jo suuri osa miehistä nauttinut, ei hän katsonut viisaaksi ruveta ankariin toimenpiteisiin, koska olisi voinut syntyä ankaraa vastarintaa.
Hän tahtoi saada kaupanteon loppuun suoritetuksi niin pian kuin suinkin. Mutta kun intiaanit olivat päässeet tulijuoman makuun, halusivat he sitä lisää ja sen vuoksi kuljettivat aina vain uusia nahkakimppuja, saaden hinnaksi ryyppyjä ja helmiä. Nahkakasat hollantilaisen ympärillä paisuivat korkeiksi. Gustafilla oli vielä suuret määrät helmiä. Päihtynyt intiaani ei sanottavasti välittänyt rahasta, ja sen vuoksi Gustaf sai ostaa halvalla.
"Svanahäntä" meni ostajan luo ja ilmoitti hänelle: — Minulla on tuhannen majavannahkaa. Kuinka paljon annat vampunia?
Gustaf mittasi pitkän kasan helminauhaa.
— Ei riitä. Enemmän tahdon, vaati Svanahäntä.
Gustaf mittasi vielä lisää.
Intiaanipäällikkö tinki yhä.