Erkki kuuli kuinka Anders ulkona koetteli salpaa ja tarkasteli ovea.
Sisälle tultuaan hän kävi vielä ullakolla ovea koettamassa.
— Varmasti on hän tallessa, eikä minnekään pääse, vakuutti Anders. —
Ei pääse, ellei ole noita.
— Suomalaiset ovat noitia, huomautti toinen rengeistä. — Noidat pääsevät läpi kissankolostakin. Muuttavat itsensä käärmeeksi ja luikertavat ulos.
— Ei tämä sellaiselta näytä, päätti Anders. — On ihminen kuin muutkin. Solakka, sukkela ja voimakas. Komea poika. Minun on sääli häntä. Mitä miehet tehnevätkin kun palaavat.
— Isäsi puolelta ei hänellä ole vaaraa. Gustafista en mene takuuseen.
Hän on raju mies ja vihaa suomalaisia sydämensä pohjasta.
Vihdoin lakkasi puhelu renkien aitasta. Erkki kuuli miesten nukkuvan.
Oli jonkun aikaa hiljaista. Sitten tuli hänen korviinsa pihalta sipsuttelevaa astuntaa. Se pysähtyi renkien ovelle. Kulkija arvatenkin kuunteli nukkuivatko sisälläolijat. Hetken perästä hiipivät askeleet vankiaitan ohi Stinan aitalle. Siellä aukeni ovi hiljaa. Askeleet nousivat tikapuita ullakolle. Kuului käden hipumista ullakon väliovella. Sitten askeleet laskeutuivat alas. Ovi painettiin kiinni. Liike siirtyi aitan sivuitse. Poistuessa kuului pientä naputusta hänen ovellaan. Erkkiä ihmetytti tämä hiljainen liike, jota hän tuskin kuuli. Haamuko kulki yössä? Vai valehtelivatko hänen korvansa vankilan pimeydessä.
Vielä kerran hän päätti tarkastaa aitan mahdollisen paon varalta. Nyt oli hänen toimittava, kun kaikki nukkuivat. Aamulla oli epäilemättä myöhäistä. Hän riisui virsut jalastaan, ettei mitään ääntä kuuluisi. Kädellään seiniä hipoen hän kiersi vankilansa. Kohosi sitten yläkertaan. Erittäinkin hän tahtoi tutkia ullakon ovia. Poikien puoleinen oli kuin luja seinä. Turha olisikin sieltä yrittää pakoon. Mutta jos toiselle ullakolle vievän oven saisi murretuksi auki…
Hän lähestyi ovea. Tuskin oli hänen kätensä sitä koskettanut, kun se aukeni itsestään.
Mitä? Haamu oli häntä auttanut ja avannut lukon.