Upseeri tervehti Piikkiä tuttavallisesti ja lämpimästi.
— Et todellakaan ole nähnyt, kun minä olen ollut kaukana poissa. Siitä on jo neljä vuotta, kun Saksasta lähdin.
— Täälläpä on paljon väkeä koolla, sanoi hän katsellen tupaan. — Se on minulle mieleistä. Kunhan tässä hiukan lämmittelen, kerron teille matkoistani. Talossa on lämmintä, ja tietysti saa ruokaa sekä yösijaa. Tulen kuningattaren asioilla.
— Hyvillä vaiko huonoilla asioilla? kysyi Martti Marttinen varovasti.
— Näinä aikoina taitaa meille suomalaisille olla vain huonoja asioita.
— Minulla on hyviä asioita. Minä tulenkin pelastusta tuomaan, vakuutti tulija.
Vieras tovereineen tietysti pyydettiin pöydän päähän ja hänelle alettiin kantaa ruokaa kaikenlaista, mitä talossa oli. Kulkiessaan Luukkaan vuoteen ohi, hän huomasi haavat.
— Sotaako täälläkin käydään, kun haavoitettuja näkee, sanoi hän. — Luulisi, että riittää kun Saksassa taistellaan. Pitääkö täälläkin verta vuodattaa?
— Sota ja vaino on tullut meidänkin metsiimme, aloitti Martti. —
Ruotsalaiset hyökkäävät salakavalasti kimppuumme ja surmaavat meitä.
Pari päivää sitten tuli kaksi meidänkin joukostamme vainajiksi ja
kolmas tuossa makaa haavoissaan.
— Tiedän jonkun verran äskeisestä vainosta, myönsi Klinga aterialle käydessään. — Kuulin siitä jo ennen tähän Fryksdalin kihlakuntaan tuloani. Tarkoituksena näkyy olevan karkoittaa suomalaiset kaikki pois. Surullisinta on, että ruotsalaiset maanviljelijät ovat saaneet pyrkimyksilleen hallitukselta tukea. Uusia asetuksia on ilmestynyt, jotka asettavat suomalaiset täällä turvattomiksi.
— Sellaisiako ne uutisesi ovatkin, sanoi Martti. — Eivät mieltä ilahduta.