— Mutta —, jatkoi hän — vouti ei menetellyt laittomasti pidättäessään toverisi. Hän olisi voinut vangita sinutkin. Näes, se on tosiasia, että hirven metsästäminen näillä mailla on kielletty, vaikka te suomalaiset ette siitä välitä, tuskinpa edes tiedättekään. Eivät siitä välitä muutkaan, vaikka ristiriitaa ei tule muulloin kuin suomalaisten ja ruotsalaisten sattuessa vastakkain.
Martti katsoi parhaaksi ottaa esille sen toisen asian, joka hänen mieltään oli kauan askarruttanut ja jonka hän tiesi elinkysymykseksi metsäsuomalaisille yleensä.
— Kiitän teitä siitä, että olette luvannut murhajutun selvittää, sanoi hän. — Minulla olisi toinenkin asia. Siellä metsillä puhutaan, että kaikki suomalaiset tulevat metsistään karkoitettaviksi ja heidän talonsa ja viljansa hävitettäviksi. Me tahtoisimme tietää, mitä perää tässä puheessa on.
— Kyllä siinä on perää enemmän kuin te ehkä siellä voitte uskoakaan. Näes, teidän viljelystapanne on hallituksen ja maan muitten asukasten mielestä vahingollista. Jo pitemmän aikaa sitten kiellettiin kaskimaiden teko yhteisiin metsiin. Ainoastaan niillä mailla, jotka ovat omistajilleen jaetut, on se luvallista. Mutta teidän suomalaisten maat siellä metsäseuduilla ovat kaikki jakamatta. Toistaiseksi ei teillä kenelläkään ole oikeutta maihinne. Peltoviljelijät tahtovat, että metsämaitakin on heille jaettava, ja se heidän vaatimuksensa on oikeutettu. Niiden suomalaisten, jotka asuvat lähellä, on muutettava pois. Kahta peninkulmaa lähemmäksi ei suomalaisten taloja suvaita. Siellä, missä rantakylät ovat tiheämmät, täytyy ruotsalaisten saada maata aina viiden peninkulman päähän saakka. Lisäksi tulee rautaruukkien metsäntarve. Siltä ympäristöltä, missä niitä on, täytyy kaikkien suomalaisten muuttaa. Sano kotipuolellasi, että minä otan auttaakseni niitä suomalaisia perintökirjojen saannissa, jotka ovat kauemman aikaa paikoillaan asuneet ja joiden talot eivät ole äskenmainittujen rajalinjain sisällä. Miltä metsäseudulta sinä olet? Onko sinulla tilaasi mitään kirjoja?
Martti oli nyt saanut surullisen vahvistuksen kerrottuihin huhuihin, vaikka tuo vahvistus ei tullutkaan niin jyrkässä ja sovittamattomassa muodossa kuin minkä vouti oli antanut.
— Sieltä minä olen ylämaasta, Laasarin Lehtovaaralta, Isojoen takaa. Meitä on siellä suuri joukko suomalaisia, joista jotkut ovat kymmeniä vuosia talojaan asuneet ja rakentaneet ne täysikuntoisiksi. Parikymmentä vuotta olemme mekin taloamme asuneet. Isoisä tuli Suomesta luottaen kuninkaan kutsuun. Oli meillä kirjatkin, mutta ne ovat hävinneet.
— Niillä hävinneillä kirjoilla ei olisi pääasiaan nähden ollut mitään merkitystä. Ne vain antoivat oikeuden uutisviljelykseen ja kaskenkaadantaan ja sellaisina kyllä olivat hyvät. Mutta varma omistusoikeus annetaan vasta perintökirjoissa. Pelkään pahoin, että teidän seudullenne ei voida antaa niitä kirjoja. Osaksi on seutu liian lähellä kyliä, osaksi se kuuluu rautatehtaan alueisiin. Kuitenkaan älkää olko ennen aikoja huolissanne. Tulkoon kustakin talosta isäntä tai isännän edustaja Fryksdaliin ensi markkinoille, jolloin on käräjät sekä verollepano. Minä katson silloin mitä voin hyväksenne tehdä.
Katkera oli totuus kuulla, mutta Martti näki, että maaherra ei tahtonut heille pahaa, vaan oli päinvastoin halukas auttamaan.
— Vielä yksi asia, sanoi maaherra. — Arvatenkin on myös teidän seudullanne sellaisia, jotka eivät ole alkaneet vakinaisesti mitään seutua viljellä, jotka kaatavat kasken milloin sinne, milloin tänne, eivätkä yritäkään peltoa tehdä. Heitä ei voida missään tapauksessa suvaita. Heidät kuten muutkin kiertolaiset ja pahantekijät, vangitaan ja toimitetaan sotaväkeen, jos he iältään ovat soveliaita. Mutta heillä samoinkuin teillä kaikilla on pelastuksena eräs tie, jonka tahtoisin erityisesti painaa mieliinne. Kaikki te voitte päästä uutisviljelijöiksi Uuden Ruotsin siirtokuntaan Amerikkaan. Oletteko siitä kuulleet?
— Aivan äsken kävi meillä hallituksen lähettiläs Maunu Klinga, joka kertoi siitä, vastasi Martti.