Gustaf tarkasteli aitan oven salpaa ja näytti tyytyväiseltä.
Kotonaolijat eivät kysyneet matkan menestymistä. Kotiintuotu saalis ja vielä enemmän haavat viittasivat tulokseen. Stina ihmetteli, ettei vankeja näkynyt. Hän arveli heidän päässeen pakoon ja oli siitä mielissään.
Vanha Dalbo oli tavallista harvasanaisempi. Näytti siltä, kuin hän olisi tahallaan karttanut Gustafia. He eivät keskenään juuri mitään puhuneet. Gustaf lähestyi Stinaa ja pyysi häntä sitomaan kasvoihin lyötyjä haavoja. Stina toi vettä puhdistaakseen ne ensin. Ryhtyessään pesemään hänen kätensä vavahti.
— Älä nyt revi niitä auki. Kipeät ne ilmankin ovat ne suomalaisten koirain puremat, murahti Gustaf kärsimättömästi.
— En minä ole tottunut haavoja sitomaan, puolusteli Stina. — Suomalaiset ovat näiden parantamisessa erinomaisia. Heillä on tiedossaan yrttejä, ja he osaavat veren tyrehdyttää noituudellakin.
— Oletko sinä heidän noituuttaan kokenut? kysyi Gustaf pilkallisesti. — Kyllä suomalaiset koirat nuolevat omat haavansa, vaikka eivät sitä enää tee ne suomalaiset, jotka metsään jäivät. Näitä haavojani en kellekään suomalaiselle jättäisi, en, vaikka siihen paikkaan menehtyisin. Vai tahtoisitko sinä, että tuo, joka tuolla aitassa?… — Hän katsoi epäluuloisesti Stinaan.
— En minä sillä mitään sellaista tarkoittanut, puolustelihe tyttö.
— Maltas! kivahti Gustaf ja kohosi pystyyn. — Pian tulee sille itselleen sidottavaa. Mutta niitä haavoja et sinä sido, vaikka kuinka haluaisitkin. — Hänen poskilihaksensa pullistuivat vihasta ja haavat rupesivat vuotamaan.
— Parasta on, että etsit haavansitojan muualta, — sanoi Stina ylpeästi ja lähti pois tuvasta. Gustaf poistuikin kotiinsa, joka oli vähän matkan päässä samassa kylässä.
— Älkää ottako ulos vankia ennen kuin minä palaan, varoitti hän
Andersia. — Tahdon olla itse mukana tilinteossa.