— Kuinka olet niin synkkämielinen, Nils, sanoi Dalbon vaimo miehelleen. — Sinua väsyttää. Heittäydy levolle.
— Väsyttää todella, myönsi isäntä. — Parempi olisi ollut, etten olisi koko matkalle lähtenyt.
Kun miehet olivat levänneet, palasi Gustaf takaisin.
— Nyt otamme vangin esille. Minun tekee mieli nähdä suomalaisen verta, irvisti hän.
Suomalaisella nuotiolla ollut joukkue kokoontui aitan luo.
— Älkää ryhtykö mihinkään ennenkuin minä haen isän paikalle, sanoi
Anders ja riensi tupaan. Dalbo tuli ja asettui miesten keskelle.
— Tällä kertaa minä en enää anna yllättää itseäni, hän sanoi vakavasti. — Minä olen teidän johtajanne ja teidän on minua kuultava. Sitä paitsi te olette minun maallani, minun pihallani. Minä olen täällä isäntä. Muista myös sinä se, Gustaf. Vangin kanssa ei meillä ole muuta tekemistä kuin lähettää hänet Fryksdaliin oikeuden käsiin. Saavat menetellä sitten lain mukaan. Kaksi saattajaa riittää. Anders saa mennä kolmanneksi.
Gustaf astui aitan luo. Hän koetteli puukkoa tupessaan. Sitten hän irroitti rautasalvan ovessa.
— Astu ulos suomalainen konna, hän huusi. Pimeään aittaan ei voinut mitään nähdä. Sieltä ei tullut ketään. Gustaf ja Klas astuivat kynnyksen yli, varovaisina, etteivät tulisi yllätetyiksi. Ei kuulunut mitään liikettä, eikä näkynyt ketään. He tarkastivat ala-aitan, kiipesivät sitten ylös. Ei sielläkään ketään. Tarkastivat katon ja toisten aittojen ullakoille vievät ovet. Ei näkynyt merkkiäkään, mistä vanki olisi päässyt karkaamaan.
Mutta poissa hän oli.