— Sinä päästit vangin karkuun, kähisi Gustaf tytölle ja puristi häntä niin kovasti käsivarresta, että Stina tuskasta parahti. Tyttö huudahti:
— Mene, peto! Minä en tahdo sinua enää nähdä. Mene, äläkä koskaan näytä kasvojasi täällä, inhoittava murhamies!
Stina oli jo Gustafin esiintymisestä ja muista lauseista saanut selville, mitä metsässä oli tehty. Sen vuoksi hän kammoen irroittautui miehestä. Kasvot kalpeina ja silmät iskien tulta hän vetäytyi isänsä turviin.
— Kyllä minä sinusta oikut kitken, uhkasi Gustaf, mutta ei lähestynyt enää morsiantaan.
— Et minuun enää koske, vakuutti Stina ja kohotti ylpeästi hartioitaan. — Meidän välimme ovat poikki, poikki tästä päivästä alkaen. Tiedä se!
Hampaitaan kiristellen Gustaf lähti kävelemään kotiansa kohti.
— Vie nuo hirvenlihat ja nahka mukanasi, kehoitti Dalbo. — Minä en niihin koske.
Klas lähti parin toverin kanssa auttamaan Gustafia saaliin pois viemisessä. — —
Hiljaisuudessa ja jokapäiväisissä askareissa kului muutamia päiviä. Sanoma murhatuista suomalaisista levisi myös kylälle. Kukaan ei sen johdosta kysellyt mitään, ei Stinakaan, vaikka hänen sydäntään ahdisti epätietoisuus siitä, mikä osuus hänen isällään oli tapahtumassa. Isä oli kaiken aikaa ollut synkkä ja vaitelias. Eräänä päivänä ajaa karahutti joukko sotilaita pihamaalle. Heidän johtajansa meni Dalbon kanssa kamariin ja viipyi siellä hetken aikaa. Sitten hajaantuivat ratsut kylän eri osiin. Seurauksena oli, että pian tuotiin vangittuina Gustaf, Klas ja kaikki muut, jotka olivat olleet mukana suomalaisia vastaan tähdätyssä retkikunnassa. Vanha Dalbo antautui vapaaehtoisesti. Oli käsketty heidät kaikki ottaa kiinni ja toimittaa Fryksdalin vankilaan. Pienempi sotilasjoukko lähti vankeja saattamaan. Isompi osasto jatkoi matkaansa suomalaismetsiin.
— Meillä on sielläkin toimittamista, sanoi joukkueen päällikkö.