— Tuokaa myös juttuun sekaantunut hirvenampuja, neuvoi Gustaf näöltään tyynenä, vaikka hänen sisällään kuohui. Hän teki selkoa Erkki Mulikan ulkonäöstä.
— Hän on jo hallussamme, vakuutti joukon johtaja. — Fryksdalissa hänet tapaatte.
Apean alakuloisuuden valtaan jäi Dalbon väki sekä koko kylä näitten vangitsemisien jälkeen. Isän poisvienti oli Stinalle ankara isku. Hän olisi tahtonut päästä varmuuteen. Oikein häntä kadutti, ettei hän ollut suoraan isältä kysynyt. Hän kysyi äidiltään.
— Isä ei vielä tähän saakka ole murhannut ketään, lausui äiti. — Ei hän ole voinut sitä nytkään tehdä. Mutta kun hän oli joukossa mukana, niin hänetkin vangittiin.
— Niin, mukana oli. Vieläpä joukon johtajana, lisäsi Stina miettiväisenä.
Hän toivoi isänsä pikaista vapauttamista. Ja samalla toisenkin, sen komean suomalaisen, joka oli ollut heidän aitassaan vankina ja joka ei missään tapauksessa voinut olla murhatekoihin syyllinen. Hänen kohtalonsa liittyi Stinan mielessä isän kohtaloon. Melkeinpä enemmän askartelivat ajatukset hänessä. Miksi hänet oli vangittu?
Gustafin kohtalo ei häntä vähääkään säälittänyt. Pikemmin oli hän mielissään, että hänet oli viety pois.
HÄVITYKSIÄ SUOMALAISMETSISSÄ.
Kun Martti Martinpoika Marttinen saapui matkaltaan maaherran luota kotiin, tulivat suomalaiset laajalti Marttilaan kuulemaan, kuinka matka oli onnistunut. Olivathan kaikki pelänneet pahaa. Heistä tuntui, että maapohja heidän jalkainsa alla huojui.
Mitään varmuutta ei Marttikaan voinut antaa. Murhajutun hän oli saanut oikeuteen, mutta valitettavasti oli Erkki myöskin pidätetty. Pahoja uhkauksia suomalaisia vastaan oli olemassa. Maaherraan täytyi asettaa toiveet. Kaikkien oli mentävä käräjille Fryksdaliin ja koetettava saada perintökirjat. Suomalaistenkin mielestä oli välttämätöntä, että asiat selvitettiin, että vihdoinkin voitaisiin turvallisina elää. Martille oltiin kiitollisia, kun hän oli heidän kaikkien asioita ajanut. Tapahtuipa mitä tapahtui, he tiesivät, että Martti maaherran avulla koettaisi heidän hyväkseen parastaan.